Kuinka tähän on tultu, eli tarina siitä kuinka vannomatta todellakin on paras

En ole missään vaiheessa reilun 30-vuotisen elämäni aikana kokenut olevani urheilullisesti mitenkään lahjakas. Sitkeä ja itsepäinen kyllä, m...

En ole missään vaiheessa reilun 30-vuotisen elämäni aikana kokenut olevani urheilullisesti mitenkään lahjakas. Sitkeä ja itsepäinen kyllä, mutten lahjakas.

Lapsuuden urheilusuoritukset rajoittuvat lähinnä kyläseuran hiihto- ja juoksukisoihin, joissa suurimpana houkuttimena taisi olla kisojen jälkeinen mehu ja pulla. Mitään sen suurempaa liikunnan riemua on muista kokeneeni. Yksi määrittävä hetki oli piirinmestaruus-juoksukilpailut vuonna nakki ja kirves, jonne jouduin osittain vasten tahtoani kylänmiesten älynväläyksen seurauksena. Kävi nimittäin niin, että olin kyseisenä kesänä tekemisen puutteessa juossut x määrän kertoja puolen kilometrin matkan postilaatikolle ja takaisin, koska mulla oli ilmeisesti tekemisen puute. Kun nähkääs siihen aikaan ei ollut pleikkareita tai watsuppia, vaan maalla suurimmat huvitukset oli linnunpönttöjen tyhjennys, puusavotta ja jos oikein villille päälle satuttiin, niin perunapenkin kitkeminen. Mutta siis kuitenkin, tällä huvikseen juoksentelulla olin ilmeisesti onnistunut nostamaan kuntoani sen verran, että kiinnitin seuramme kisoissa kylänmiesten huomion. Piirinmestaruuskisoihin siis vei tieni, mutta enpä arvannut silloin, että nuo kisat määrittäisivät suhtaumisen urheiluun seuraavan reilun kymmenen vuoden ajaksi. Itse kisa oli kamalaa. Muut kisaajat katosivat horisonttiin heti lähtöviivalla ja mun tehtäväkseni jäi niellä pölyä ja kyyneleitä. En missään vaiheessa siihen astista elämääni ollut tuntenut niin kauheaa tuskaa; keuhkoihin sattui, kurkkuun sattui, sydämeen sattui, päähän sattui. Vannoin, etten juokse enää ikinä.

Ja tuo lupaus pitikin pitkälti yli täysi-ikäisyyden. Kuntosalilla käynnin aloitin jossain vaiheessa ja tuo tottumus onkin seurannut mukana, vaikka muut lajit ympärillä ovat vaihtuneet. Jossain vaiheessa innostuin toden teolla erilaisissa jumpissa käymisestä. Ja todellakin innostuin, kolme jumppaa putkeen ei ollut mitään. Pumppii, pamppii, spinuu, combattii, steppii ja jamii. You name it, I did it. Ainut todellinen hyöty tuosta päättömästä loikkimisesta taisi olla se, että nykyiset useamman tunnin yhdistelmätreenit sujuvat kohtuu kivuttomasti.

Jossain vaiheessa mukaan kuvioihin astui sittemmin aviomieheksi asti päätynyt sälli, joka oli silloin jo vähän jäähdyttelevä triathlonisti, nykyään taitaa olla taas kiihdyttelevä. Hoin edelleen "mä en ikinä juokse" -mantraani ja ihmettelin toisen lenkkeilyä. Polkupyöräilemään sentään taisin suostua muutaman kerran mukaan. Sitten en rehellisesti sanottuna tiedä mitä tapahtui, mutta löysin itseni puolimaratonin lähtöviivalta. Olin näemmä jostain kumman syystä vähitellen löytänyt itseni entistä useammin lenkkipolulta. Suurin oivallus syntyi kaiketi sykemittarin hankkimisen jälkeen, kun tajusin, ettei juoksun aina tarvitsekaan tuntua pahalta, vaan kehitystä tulee, kun suurin osa lenkeistä tehdään mukavuusalueella (myöhemmin opin, että tämä alue tunnetaan myös nimellä peruskestävyysalue). Se ensimmäinen puolimaraton oli silti kamalaa; 10km kohdalla pelkäsin kuolevani ja 15km kohdalla toivoin, että kuolisin. Maalissa olin niin ylpeä 1.58 loppuajasta. Mutta vannoin, että kokonaista maratonia en koskaan juokse.

Kului muutama vuosi ja juoksutossupareja alkoi kertyä eteiseen. Ja niin se vaan neiti Virtasen nimi löytyi maratonin lähtölistalta. Taisin toteuttaa jotakin Janne Holmenin maratonohjelmaa, jossa oli vaatimattomasti 6 juoksukertaa viikossa ja aikatavoitekin jossain varmaan kahden ja puolen tunnin nurkilla. No, tuloksena oli loppuaika, joka uupui vaatimattomat 1h 10min tuosta ohjelman lupaamasta (mutta syytän siitä enimmäkseen Pyynikin harjun nousuja), elämäni pahimmat jalkakrampit (nykyään kramppailen harvemmin edes triathlonin täydellä matkalla) ja hölmistynyt tyttö, joka ihmetteli kykyään selättää noinkin valtava haaste. Ja mitä siitä seurasi - tarvittiin uusi isompi haaste ja niinpä menin vannomaan, etten kyllä koskaan suorita täyden matkan triathlonia. Nyt kun moisia on suoritettuna kokonaiset 6 kappaletta, voidaan kaiketi olettaa mun pääseen yli tuosta piirinmestaruuskisojen traumasta.

Katti Matikainen lepäilee edelleen. Jos meillä on tuuri, seuraavassa kirjoituksessa saatamme nähdä sen liikkeessä.




You Might Also Like

0 kommenttia