1000 suloista metriä

Kävin pari päivää sitten kokeilemassa, miten näistä koivista irtoaa juoksua 1000m mahdollisimman kovaa. Sinänsä mielenkiintoinen ihmiskoe, ...

Kävin pari päivää sitten kokeilemassa, miten näistä koivista irtoaa juoksua 1000m mahdollisimman kovaa. Sinänsä mielenkiintoinen ihmiskoe, koska viimeisen 6kk ajan 90% kaikesta juoksusta on tapahtunut peruskestävyysalueella ja toisekseen juoksun määräkin ollut vähäisempi, kun mihin olen tottunut. Pelkäsin kaikenlaista; että mamoilen, etten saa happea, että vauhti on älyttömän huonoa..  

No, joka tapauksessa, pakkasin tilaisuutta varten oikeen piikkarit kassiin, vaikka ne on mun vauhdeilla vähän sama asia kun takaspoilerit amis-Toyotassa; näyttäähän ne aika käheeltä, muttei vauhti niitä vielä suoranaisesti vaadi. Mutta kai niistä on edes psykologinen hyöty. Tuoreessa muistissa oli viime vuonna näihin aikoihin juostu 3000m ratakisa, jossa maitohapot nousi hiusrajaan saakka. Herkkua siis luvassa. 

Mutta sitten itse suoritukseen. Alle tietenkin hyvää verraa ja vähän muuta puuhastelua. Etureisissä tuntui mukava jumi. Aviomies kun laittoi alkuviikon salikeikalla aikamoiset painot kyykkytelineeseen, oli ilmeisesti huolissaan rouvansa reisien koosta. 

Kello lähtee käyntiin ja Virtanen ampaisee radalle. Tässä ajatusten kulkua noiden metrien ajalta.

"Älä lähde liian kovaa, älä lähde liian kovaa."
"Täähän tuntuu helpolta ja rennolta, tästä on hyvä kiristää loppua kohden, enpähän ainakaan lähtenyt liian kovaa."

Ensimmäinen kierros tulee täyteen. Hapot iskee reisiin.

"Taisin sittenkin lähteä liian kovaa."
"Pakko passata vähän. Nyt vaan rennosti, nojaa eteenpäin, älä mieti mitään, kato mitä noi vauhtipapat tekee tuolla takasuoralla"
"Saamarin kyykyt, pakaroihinkin sattuu."

Toinen kierros tulee täyteen. Hapot iskee käsivarsiin.

"Yksi kierros enää."
"Kauhee kupla kurkussa. Mä en saa happea."

200m matkaa maaliin, hapot nousee otsalohkoon.

"Mä en pysty kiristää." 
"Jos silmissä ei pimene vielä, pystyy kyllä kiristää."
"En pysty kiristää, täytyy yrittää edes säilyttää vauhti."
"100m enää,  nyt kaikki peliin. 
"Kehtaanko mä ähistä ääneen. Pakko." 

Maalissa ja heti maahan X-asentoon puhaltamaan. Syke nousi parhaimmillaan 193:een, mutta laskee nopeasti alle 120:nen ja olo helpottuu. Sykkeen reagointi on hyvä merkki; eipähän ole mikään jumi päällä, vaikka rykäys osuikin ihan normi treeniarjen keskelle.  Ja mikä tärkeintä, noudatin yhtä itselle tärkeää "filosofiaa": Kun saavutetaan se piste, jolloin tuntuu, ettei enää yhtään enempää, niin silloin on oikea hetki lisätä vauhtia.


Pari vuotta sitten joulun aikaan oli pakkasta.

You Might Also Like

0 kommenttia