Never eat more than you can lift

Seuraavaksi vähän vakavampia ajatuksia. Pitkään ajattelin olla tarttumatta koko aiheeseen, mutten ehkä maltakaan pitää näppäimistöäni kuris...

Seuraavaksi vähän vakavampia ajatuksia. Pitkään ajattelin olla tarttumatta koko aiheeseen, mutten ehkä maltakaan pitää näppäimistöäni kurissa viime aikoina velloneen keskustelun takia. Toisaalta olisi ehkä syytä käyttää tämäkin hetki johonkin hyödyllisempään, kuten vaikka jo aikoja sitten eräpäivänsä kohdanneiden säärikarvojen ajeluun. Uhraammekohan me naisurheilijat muutenkin vähän liikaa aikaa koko aiheeseen, vai sortuvatko nuo miehetkin siihen, mutteivät vaan myönnä. Siis mihin aiheeseen - no siihen painoon.

Uskallan väittää, että mulla on jonkinlainen "pätevyys" kirjoittaa aiheesta, koska juurikaan liiottelematta oma paino on ollut mielessä käytännössä päivittäin viimeisen 15 vuoden ajan. Ennen kuin analysoin aihetta sen enempää, yksi asia on kaiketi selvä: paino ei määritä ihmisarvoa eikä onnelisuuden määrää. Mutta paino kuvaa  terveyttä ja kehon hyvinvointia, eli kaikenlainen "hyväksy itsesi sellaisena kun olet" -jankutus ei ole oikeutus epäterveelliselle painolle tai oman kehon laiminlyönnille. Painoindeksin ja rasvaprosentin pitäminen terveellä vaihteluvälillä lienee suurimmaksi osaksi se, mitä tavallisen ihmisen tarvitsee painostaan murehtia, mutta sitten on myös niitä ihmisiä, joille keho on työväline ja tässä tapauksessa paino kertoo tämän työvälineen kunnosta. Työvälineen pitää olla optimaalinen suhteessa sen tehtävään. Mistä päästäänkin edelleen urheilijoihin... Kirurgi käyttää veistä, ydinfyysikko käyttää aivojaan ja urheilijat käyttävät kroppaansa.

Kuva täältä.

Geeneilleen ei mitään voi (paitsi se kirurgin veitsi); toisella on pikaluistelijan reidet ja toisen hartiat on kuin tehty kilpauintiin, näin se vaan on. Mutta väitän, että painolleen kyllä voi. Aivan kuten muistakin lajissa tarvittavissa välineistä, pitää urheilijan pitää myös kropastaan huolta. Ei urheilijan tarvitse tehdä näistä painoasioista hankalia, eikä avuksi  tarvita tuota äsken mainittua ydinfyysikkoa. Jos treenimäärät on kunnossa, ravinto on kunnossa ja kotiasiat kunnossa, niin kyllä paino pysyy kuosissa (ellei ole mitään sairauksia tietenkään). Jos muuten panostetaan tekemiseen ihan täysillä, kaikkein epätuottoisinta on jäädä sohvalle makaamaan Snickers huulessa ja kyynelehtiä, että kun mä nyt vaan on tämmönen pikkasen pullukampi. Urheilijan pitää sietää ASIALLISTA kritiikkiä vartalostaan, jos arvostelu kohdistuu siihen, kuinka vartalo ei ole optimaalinen lajissa menestymistä ajatellen. Ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että paino kertoo, onko syöminen, harjoittelualueet, harjoittelun kesto jne. oikeassa suhteessa, jotta saavutetaan mahdollisimman hyviä tuloksia. Ja kaikki riippuu tietenkin omista tavoitteista, kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea 100%:sti ja tavoitella maailmanmestaruutta, mutta jos rummuttaa kovia tavotteita, silloin pitää olla valmis tekemään kaikkensa niiden eteen. Disklaimerina on sanottava, että tiedän, että on olemassa erityisen syömishäiriöalttiita lajeja, jossa painosta huomauttelun kanssa on oltava erityisen tarkka.


Omalla kohdalla painon ajattelu on viime vuosina ollut käännekohdassa: nyt mietin, kuinka saisin sitä ylemmäksi. Kun ei se pentele nousekaan. Välillä olen jopa ilkikurisesti vielä nukkumaan mennessäkin vetänyt sen Snickersin poskeen, että katsotaas nyt. Mutta silti shortsit pyörii jalassa. Olin suorastaan hölmistynyt taannoin eräänä aamuna, kun edeltävänä iltana olin (ensimmäistä kertaa sitten ties koska) vetänyt kaksi isoa palaa suklaakakkua ja jotenkin odotin, että sen seurauksena olisi vähintään maailmanloppu tullut, mutta kas kummaa, kaikki olikin ennallaan, eikä se painokaan ollut moksiskaan. Mikä siis on tarinan opetus, sekö että syökää suklaakakkua ja Snickerisiä. No ei, vaan pitäkää huolta kehostanne, antakaa sille sopivasti hyvää polttoainetta (välillä herkkuja myös), ja urheilkaa huipulla tai vaan omaksi iloksi, niin ei siitä painosta tarvitse murehtia.

Kuva täältä.



You Might Also Like

0 kommenttia