Uimisen sietämätön vaikeus

Kersana (silloin kun Suomen kesä soi) vedessä meuhkaaminen serkkujen kanssa oli parasta mitä tiesin. Enimmäkseen me harjoiteltiin uimapat...


Kersana (silloin kun Suomen kesä soi) vedessä meuhkaaminen serkkujen kanssa oli parasta mitä tiesin. Enimmäkseen me harjoiteltiin uimapatjan päällä seisomista, varsinaisen uinnin kanssa tällä puuhastelulla oli tekemistä hyvin vähän, mutta todistettavasti siis vesi oli silloin mieluinen elementti. Ja muistan mä jonkun kerran huulet sinisinä palelleeni oikein uimakoulussakin, niissä semmoisissa, joissa tavoiteltiin norppa, vesihiisi, taskurapu ja mitä lienee merkkejä. Koululiikunnassa lähinnä keskityin keksimään syitä uintikertojen skippaamiselle, niinkun taisin jo aiemmin kertoa. Ja koulun loputtua uiminen jäi käytännössä unholaan taitona, jota en kokenut mitenkään tarpeelliseksi (sanoo hän ja lisää rivillisen ironiaa tähän kohtaan).

Mutta kuis moni triathlonisti osaa tehdä näin?

Ensimmäistä triathlonkesää varten kuitenkin opin vaparia sen verta, että minut uskalsi laskea kisaamaan. Ja olin vielä kovin innoissani tästä uudesta taidosta. Märkäpuvulla lätkyttely oli huikeen hienoa, kun pystyin uiden helposti etenemään vaikkapa mökkilaiturilta läheiselle saarelle. Koskaan en ole avovedessä osannut pelätä haukia, lumpeita tai vesihirviöitä, vasta sitten kun samaan jorpakkoon heitetään 2000 muuta kumipukuista huitojaa, alkaa mua pelottaa.  Tuona ensimmäisenä kilpailukesänä jokainen kisoissa kunnialla selvitetty uintiosuus aiheutti suurta onnistumisen tunnetta. Nyttemin tuntemukset ovat uinnin jälkeen enimmäkseen ketutuksen puolella.

Voisi siis sano, että suhteeni uintiin on hankalahko. Kiemuroita on niin monta, etten oikein tiedä mistä päästä niitä purkaisi. Kun siirryin kyläkisoista isompiin uintilähtöihin sain usein paniikkikohtauksia ja jouduin hyperventiloimaan useamman minuutin syrjässä reitiltä, ennenkuin pystyin edes yrittämään mitään uintia muistuttavaa. Sittemmin suoranaiset paniikkikohtaukset ovat väistyneet ja osaan kyllä antaa takaisin, jos mun uintireviiriäni loukataan, mutta edelleen mun mielestä veden alla on äärimmäisen epämiellyttävää olla. Mulle yks ehdottomasti kaikkein inhottavista tunteista on se, kun ei saa happea. Sisäinen Freudini väittää tämän johtuvan siitä, kun kuulemma olen lapsena kellahtanut vaunuista ojaan ja ehtinyt jo sinertyä, ennen kuin meikä-raukka on tajuttu onkia sieltä ylös. Lisäksi joitain vuosia sitten kärsitty sairastuminen, joka osui pahiten juuri keuhkoihin, ei ainakaan helpottanut pelkoa happivajeesta. Turha kuitenkaan tehdä asiasta sen suurempaa draamaa, ihan kohtuullisesti mä nykyään siellä vedessä viihdyn, mutta silti olen varmaan aina uinnissa valmis kiusaamaan itseäni napsun vähemmän kuin niissä kahdessa muussa lajissa.

Eniten uinnissa kiukuttaa se, että laji on teknisesti niin p*rkeleen hankalaa. Ja tietenkin se, että olen ihan p*rkeleen hidas uimaan. Suurin syy lienee, että uinti perustuu ennen kaikkea oikeanlaiseen tuntemukseen tai siihen mystiseen otteeseen. Tuota aistimusta ei pysty toiselle välittämään sanallisesti tai kuvallisesti, vaan jokaisen olisi ilmeisesti hokattava se omassa pikku päässään. No mä en ole hokannut. Uintitreenit on periaatteessa jees, mutta jokaisella kerralla meno tuntuu edelleen enimmäkseen veden kanssa taistelulta. Kun yhden asia saan muka kohdalleen, niin sitten vähintään kaksi muuta menee pieleen. Kun kerrankin saisi keskittyä siihen itse tekemiseen, eikä tippuvaan kyynärpäähän, uppoavaan lantioon tai vettä täynnä oleviin uimalaseihin.


No luovuttanut en ole vielä, vaikka lähellä ja mielessä on käynyt. Aina silloin tällöin kun kuitenkin tulee niitä onnistuneita oivalluksia ja uinti tuntuu liukuvalta ja vaivattomalta, vaikkakin sitten vain sen 25-metrisen altaan mitallisen verran. Ja onneksi mulla on kaksi loistavaa ja todella kärsivällistä opettajaa. Alla video siitä, millaista uintitreeneissä on. :-)


You Might Also Like

0 kommenttia