Pikku-Johannan pyörästä on kumi puhjennut

Otsikkoon liittyen; mun lempinimi koulussa itse asiassa oli pikku-Johanna tai Pikkis, koska luokalla oli kaksi samannnimistä ja mä olin meis...

Otsikkoon liittyen; mun lempinimi koulussa itse asiassa oli pikku-Johanna tai Pikkis, koska luokalla oli kaksi samannnimistä ja mä olin meistä se nöösimpi.

Mutta sitten asiaan ja leirin jälkeiseen aikaan. Vietin käytännössä lähes 3 vuorokautta urheilematta yhtään mitään. Enkä kovin pahasti ehtinyt kärsiä nk. "muurahaiset housuissa"-fiiliksistä. Tein ilmeisesti sitä kaikkea, mitä normaalit ihmisetkin. Eli tein 9 tunnin työpäivän, tulin kotiin, siivosin ja lajittelin pyykit ja rojahdin sohvalle loppuillaksi tuijottamaan Master Chefiä ja muita reissun aikana rästiin jääneitä ohjelmia. Pidemmän päälle kyllä ajan haaskausta, en oikein ymmärrä, kun ihmiset väittävät, ettei päivässä jää aikaa liikunnalle. Edes sille puolituntiselle päivässä. Vaikka olin vasta viideltä kotona, niin tuossahan on silti monta tuntia aikaa tehdä mitä vaan. 

Viikon treenitunnit ovat olleet sen verta vähäiset, että olen koodaillut nettisivustoa ja valmistellut seminaariesitystä. Tuo koodaaminen on lähes yhtä hauskaa kun urheilu. Uskokaa pois.  Saatan uppoutua tekemiseen välillä niin täysillä, etten edes huomaa ajankulua. Pelkkä urheilu ei koskaan mulle varmaan riittäisi, vaan tarvitsen myös riittävästi "älyllistä ponnistelua".  Joskus tuntuisi kieltämättä helpommalta uppoutua vaan työntekoon sekä opiskeluun ja urheilla vaan kuntoilumielessä, koska olen näissä kahdessa edellä mainitussa paljon lahjakkaampi. Välillä on päiviä, kun en kestä ajatustakaan suorituskeskeistä tai tuloshakuisesta urheilusta, toisina päivinä, kuten esimerkiksi tuolla menneellä leirillä tuntuu, etten muuta haluaisikaan tehdä. Mutta mitä tahansa teenkin, suhtautuminen on yleensä melko intensiivistä.


Tänään ohjelmassa oli jo pidempi maastopyörälenkki. Parin maantiepyörän kanssa vietetyn viikon jälkeen maastopyörän satulaan istuminen kuulosti yhtä houkuttelevalta kun Euroshopperin kissanruoan syöminen meidän Katti Matikaiselle, mutta reippaasti pistin kuitenkin kypärän päähän ja otin kiintopisteeksi 35km päässä Teiskossa sijaitsevan kesämökin. Alku sujui melko hyvin, vaikken voinut olla kauhistelematta maiseman rumuutta. Harmautta, loskaa, koiran paskaa ja kuraa. Joskus siinä tunnin haminoilla meno alkoi tuntua vaappuvaiselta ja jokainen pyöräilijä varmaan tunnistaa tämän fiiliksen, kun ajetaan tyhjenevällä renkaalla. Hetken aikaa koitin vielä sitkutella eteenpäin, ilmeisesti toivoen, että rengas kokee jonkun ihmetäyttymisen, mutta siinä vaiheessa, kun etenin pelkällä tyhjällä vanteella, oli pakko nöyrtyä ja soittaa aviomies noukkimaan kurainen vaimonsa kotiin. Naistenpäivän kunniaksi vaikka sitten. Niin, ja mähän en siis keskimäärin pidä mitään renkaanvaihtovälineitä mukana, koska olen tyttö ja renkaanvaihto ei ole tyttöjen hommaa. Kotiin päästyä hyppäsin kiukuspäissäni trainerin päälle. Pyrin viimeiseen saakka välttelemään trainerilla ajamista ainakin suuremmissa määrin, koska mun mielestä sillä ei koskaan täysin voi simuloida vaihtuvia olosuhteita ja maastoja. Aina silloin, kun oon talvella ajanut paljon maasturilla, olen keväällä ollut edes jonkinmoisessa pyöräkunnossa. Lisäksi trainerilla ajaminen on hemmetin tylsää. Onneksi hyvä musiikki pelasti ja treeni tuli lopulta tehtyä. Mainittakoon nyt vielä, että välissä jouduin pumppaamaan myös traineripyörästä tyhjenneen renkaan. 

Kissa, tyttö ja uudet trikoot.

You Might Also Like

0 kommenttia