Amatöörien touhua

Eilisen (ennätyksellisen) testiuinnin jälkeen elimistö kävi vielä illallakin kierroksilla ja siinä unta odotellessa ajauduin lukemaan sekai...

Eilisen (ennätyksellisen) testiuinnin jälkeen elimistö kävi vielä illallakin kierroksilla ja siinä unta odotellessa ajauduin lukemaan sekailaisia triathlon-juttuja. Harvemmin jaksan näistä kiinnostua, yleensä selailen ruokareseptejä tai katselen vanhoja Seinfeldin-jaksoja. No kuitenkin, kirjoituksien pohjalta mieleen nousi muutamia ajatuksia ammattilaisen ja amatöörien eroista. Tai triathlonissa taidetaan puhua ammattilaisista (pro) ja ikäsarjalaisista.

En tiedä tarkkaan, miten pro-urheilija kuuluisi määritellä, mutta käsittääkseni urheilun ammattilaisen pääasiallinen tulonlähde on se urheilu tavalla tai toisella. Tuloja tulee sponsoreilta, kisasijoituksista ja mahdollisita valmennus- yms. freelancehommista. Ammattilaisilla on triathlonkisoissa yleensä omat lähtönsä, pressitilaisuutensa ja tietenkin he saavat myös enemmän mediahuomiota. Ammatilaiset ovat tietenkin lisäksi myös jäätävän kovassa kunnossa ja ainakin itsestä tuntuu, että vaikka urheilisin joka päivä täyden työpäivän verran, en saisi kunto sellaiselle tasolle. Ja ehkä mukana on myös ihan omanlaisensa asenne, voitontahto ja päämärätietoinen suhtautuminen. Itse taidan kuitenkin pohjimmiltaan tehdä tätä vaan löytääkseni omia rajoja, uusia haasteita ja näyttääkseni niille tytöille, joka jättivät mut nieleskelemään pölyä piirinmestaruusjuoksukisoissa.

Ei se menestyminen maailmalla triathlonissa ole helppoa ikäsarjoissakaan, parhaimmat ikäsarjalaiset ovat kovin lähelle pro-sarjaa päässeet tuloksillaan ja tekemisen tasollaan. Taitaa olla niin, että harva ikäsarjan huipulla kisaava urheilee enää "kuntoilijana" päivätyön ohessa. Onkohan kyse siitä, että ikäsarjoissa pärjääminen on alettu kokea helpoksi vai ammattilaisena menestyminen kohtuuttoman vaikeaksi? Puuttuuko rohkeutta, eli onko helpompi valinta pysyä hyvänä ikäsarjalaisena kuin mahdollisesti ainoastaan keskinkertaisena ammattilaisena?

Amatööri ja ammattilainen.

Myönnettäköön, ettei oma tekeminenkään ole enää mitään peruskuntoilua ja joustava elämäntilanne sekä tietyt valinnat mahdollistavat, että urheiluun pystyy keskittymään tavallista työssäkävijää paremmin. Mutta mahtuu elämään silti tavoitteita, kunnianhimoa ja suunnitelmia triathlonin ulkopuoleltakin. Triathlon on mulle kai vähän niinkun sivuvaunu, joka kiinnittyi tähän elämän polulla etenevään pyörään ehkä jopa odotettua pidemmäksi aikaa. Kontrolli on silti pääohjaamossa ja katse tiukasti pitkällä tulevaisuudessa. Keskimäärin urheilu antaa voimavaroja työhön ja opiskeluun, mutta on myös päiviä, jolloin sydämessä ja päässä jyskyttää kovan treenin jäljiltä eikä ruudulle enää sen jälkeen synnykään yhtään riviä järkevää tekstiä. Tulee fiilis, että nyt pitää ponnistella aivan liian monessa asiassa ja tekisi mieli vaan kaivautua sohvan nurkkaan palautusjuoma kainalossa. Mutta jos niin tekisi, olisi huono omatunto, kun "oikeat" hommat jäävät tekemättä. Ja jos joskus (harvoin) treenejä joutuu soveltavaan töiden tai opiskeluiden takia, niin silloin on vähintään yhtä huono omatunto.


Mutta sitä siis jäin illalla miettimään, että onkohan ammattilaisuudesta tehty sitten liian vaikeaa tai epähoukuttelevaa, kun ainakin meillä Suomessa ihan vähemmistö uskaltaa sitä kokeilla. Ikä- ja kuntosarjat on huippujuttu, koska ne innostaa entistä isompaa joukkoa lajin pariin, mutta silti vähän ihmetyttää, kuinka vähän suomalaisia yrittää lajin todelliselle huipulle.  Jäädäänköhän täällä vähän liikaa mukavuusalueelle, kun ei ole uskallusta kurkottaa korkeammalle.

You Might Also Like

0 kommenttia