#eipystyeikykene #perseelleenmeni

Vaikea aloittaa kirjoittamalla mitään kovin nokkelaa, joten pakko vaan todeta, että Lanzaroten kisa meni osaltani perseelleen ja rouvalle k...

Vaikea aloittaa kirjoittamalla mitään kovin nokkelaa, joten pakko vaan todeta, että Lanzaroten kisa meni osaltani perseelleen ja rouvalle kirjataan tulosluettoloon DNS. Huolellinen valmistelu, koko talven kestänyt tunnollinen treenaaminen ja nousussa ollut kunto eivät riittäneet kantamaan starttiviivalle saakka, vaan kaikki viikkoja kestänyt jännitys purkautui kisaa edeltävänä iltana paniikkikohtaukseen ja nyyhkytykseen. Kroppa oli kyllä tankattu hiilareilla, mutta mieli oli tyhjä.

Asia kuulostaa alkuun kovin dramaattiselta, mutta taisin itse päästä sen kanssa sinuiksi jo kisapäivänä, kun tarkkailin lippikseni suojasta muiden kisaajien menoa rantakahvilasta käsin. Iltaan mennessä jaksoi jo vähän naurattaakin.

Syitä tähän paniikkinappulan painamiseen on varmasti useampia. Kroonisena jännittäjänä olen mitä hedelmällisin maaperä tämmöiselle viimehetken panikoinnille. Ja Ironman-aamun tunnelma on sellainen, että se vetää rennoimmankin kaverin hiljaiseksi. Itse asiassa koko kisaa edeltävän yön ja kisa-aamun tunnelma on niin absurdilla tavalla painostava ja virittynyt, että toivoisin sitä myytävän pullotettuna muun kisakrääsän ohella. Tällöin sivusta seuraajatkin pääsisivät hetkeksi hengittämään märkäpuvun tuoksua, kuuntelemaan rengaspumpun suhinaa ja maistamaan kurkkuun jumittuvan energiapatukan. Kaikki on toki paljon helpompaa heti starttilaukauksen pamahdettua ja 7 kertaa olenkin tähän asti onnistuneesti saanut työnnettyä itseni sinne 2000 muun kumipukuisen kaverin sekaan, mutta nyt 8 kerta oli liikaa. Jälkeepäin olen kuullut, että kisa-aamu on tiukka paikka kaikkein kovimmille ammattilaisillekin ja jäätymistä on tapahtunut kuulemma paremmissakin piireissä. Tieto, joka on helpottanut kovasti tätä oman päätöksen kanssa elämistä.

Tässäkö uintiosuus suoritetaan?

Kisa-aamun jännitys oli kuitenkin ehkä vain viimeinen niitti ajatustyölle, joka oli ollut käynnissä jo pidemmän aikaa. Olin ehtinyt olla saarella jo viikon ennen kisaa. Kuuntelin joka päivä lähes myrskylukemissa puhaltavan tuulen vinkumista nurkissa, katselin rantakadulle kikattavia turisteja samalla kun itse meni suu mutrussa tekemään viimeisiä uintireenejä ja istuin pitkiä iltapäiviä kämpillä tankkaamassa pastaa. Kisaan asetetut tavoitteet eivät enää tuntuneet omilta tai tärkeiltä, taistelutahto ja lataus alkoi hiipua. Oliko kaikki sen arvoista, eikö olisi helpompiakin tapoja? Jos ei ole mitään riittävän isoa, joka motivoi ylittämään esteitä, tulee niistä vääjäämättä ylittämättömiä.

Ei onnistunut taistelu tuulimyllyjä vastaan tällä kertaa.

Mikä on siis tarinan opetus? Sitä en vielä tarkalleen tiedä. Se voisi olla joku seuraavista: Treenaa mieltäsi, niinkun treenaat kroppaasi. Tai aseta itse omat sekä omannäköiset tavoitteet ja pidä niistä kiinni. Tai muista myös nauraa välillä, elämää on triathlonin ulkopuolellakin. Tai viimeisenä: älä lainaa pyörän pumppua naapurissa oleville hollantilaisille, koska ne kuitenkin hajottavat sen.

You Might Also Like

0 kommenttia