Ironman Frankfurt: Pre-race ja uinti

Saavuttiin Frankfurtiin perjantaina aamulla ja ennen puolta päivää oltiin ehditty jo eksyä navigoidessa hotellille, kinata siitä kenen vika...

Saavuttiin Frankfurtiin perjantaina aamulla ja ennen puolta päivää oltiin ehditty jo eksyä navigoidessa hotellille, kinata siitä kenen vika eksyminen oli, käydä lounaalla nauttimassa saksalaisen gastronomian antimista ja rekisteröitymässä kisaan. Vähitellen päivän aikana ilman paahtavuus ja helteen voima alkoi todentua. Kaupungin talon betoniportaat olivat varjossakin niin kuumat, että polttivat persusta istuessa ja hiki alkoi valua käytännössä mitä tahansa ulkona tehdessä; pelkkä paikallaan istuminenkin riitti.

Lauantain ohjelmassa oli perinteisesti bike check-in ja samalla uintipaikkaan tutustuminen. Uintipaikka sijaitsee n. 20km Frankfurtista, joka on logistisesti vähän hankalaa. Meillä oli vuokra-auto, jolla matka hoitui suht ok, mutta iso osa kisaajista turvautui järjestäjien bussikuljetukseen, joka oli käsittääkseni tuskallisen hidas tapa saada asia hoidettua. Uintipaikkaa lähestyttäessä törmättiin yli kilometrin mittaiseen autojonoon, jonka syyksi paljastui rannalle pääsyä odottavat saksalaiset. Niillä raukoilla kun ei ole siellä juurikaan järviä, niin hellekelien sattuessa suurin osa kaupungista lähtee leder hosenit vinkuen vilvoittelemaan kaikki saman lutakon äärelle. Tämä ruuhkaisuus, toimimattomat liikennejärjestelyt ja puutteelliset parkkipaikat veivät pisteitä kisajärjestäjiltä, jotka eivät selvästikään olleet valmistautuneet tilanteeseen. Kisaa edeltävänä päivänä sitä luonnollisesti toivoisi kaiken helteessä tapahtuvan odottelun ja kiertelyn pysyvän minimissään.

No, viimein kaikki velvollisuudet saatiin hoidettua ja edessä oli enää pitkä ilta kulutettavaksi hotellihuoneessa. Mieli oli yllättävän rauhallinen sekä keskittynyt ja taisin jaksaa vielä nauraakin muutaman kerran. Odotin jopa, että ensimmäistä kertaa historiassa saisin kisaa edeltävänä yönä nukuttua, mutta muutamaa torkkuhetkeä lukuun ottamatta ei tämä onnistunut. Kun hetkeksi vaipui horrokseen, kroppa syötti adrenaalipiikin, joka nytkäytti kuin räsynuken takaisin todellisuuteen.

Calm before the storm.

Kisa-aamuna lähtöpaikalla oli mun Ironman-historian levollisin tunnelma. En tiedä, rauhoittiko fiilistä lämmin aamuaurinko, kunnioitus edessä olevaa äärimmäisen kovaa päivää kohtaan vai neopreenin hajun puute, mutta jotenkin kaikki se turha hössötys ja kireys tuntui puuttuvan. Ehdin tovin maata nurmikolla ja tuijottaa ylös pikku hiljaa heräilevälle aamutaivaalle, ennenkuin edessä oli väistämättä siirtyminen uintikarsinaan.

Mietteliääksi vetää.

Mistä lienee ensimmäisestä maailman sodasta peräisin oleva tykki päräytti startin merkiksi ja triathlon-mylly käynnistyi. Startti oli perusruuhkainen, ei juuri aiempia startteja pahempi tai rauhallisempi. Märkäpuvuttomuus taisi tehdä ihmisistä jopa asteen kohteliaampia - tai niin kohteliaita kuin vajaan 3000 kaverin osuessa samalle uintireitille voi olla. Oma uinti eteni ensimmäiselle kääntöpaikalla vuoroin mummorinulia, vuoroin vesipallouintia. En vaan saanut rytmistä kiinni ja hengityskin takkusi jostain syystä. Muutaman minuutin olin täysin pysähdyksissä. Kun kropan ympärillä ei ollut kelluttavaa kuorta, jalat lähti vajoamaan, alaselkä väsyi ja uintiasennon pitäminen tuntui toivottamalta. Toisella kierroksella tuntuma parani vähän, mutta silloin sopivat peesit olivat karanneet jo kauas. Pariin otteeseen eteen sattui hyvä potkuri, mutta monesti meno katkesi, kun tyyppi alkoikin yllättäen uida rinulia. Ilmiö, johon en aiemmin muista kisoissa törmänneeni. Ilmeisesti kaikki muutkaan eivät siis olleet löytäneet sisäistä Johnny Weissmulleriaan. Vihdoin kaikki tarvittavat poijut tuli kuitenkin kierrettyä, ja matka jatkui kohti T1:stä ja pyöräreittiä.

video



To be continued... 

You Might Also Like

0 kommenttia