Ironman Copenhagen

Lähdin päättämään triathlon-kesän 2015 sunnuntaina kisattuun Kööpenhaminan Ironmaniin. Tämähän tarkoitti, että Frankfurtin vastaavasta jumpa...

Lähdin päättämään triathlon-kesän 2015 sunnuntaina kisattuun Kööpenhaminan Ironmaniin. Tämähän tarkoitti, että Frankfurtin vastaavasta jumpasta oli vasta 7 viikkoa aikaa, mutta välissä treenit kulki sen verran hyvin ja olo tuntui tuoreelta, että lähdin melko luottavaisin mielin matkaan. En toisaalta suosittelisi näin lyhyttä väliä kahteen täydenmatkan kisaan, mutta itseäni jäi Frankfurtin jälkeen todella paljon harmittamaan, etten poikkeuksellisten olosuhteiden takia päässyt tekemään sen hetkisen kunnon mukaista suoritusta.

Uintilammikko.

Köpiksen kisaan mulla oli kaksi tavoitetta: tehdä oma ennätysaika ja viimeinkin nukkua kisaa edeltävänä yönä tuntia enemmän. Molemmat tavoitteet jäivät toteutumatta. Jälkimmäinen tavoite saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta mulle oli tärkeää saada viimein henkinen palapeli kasaan niin, että kaikkiin kisoihin, isoihin sekä pieniin, pystyisi suhtautumaan hyvällä rauhallisella rutiinilla ja keskittymisellä. Itse asiassa kaikki oli vielä aika hyvällä mallilla, kunnes nukkumaan mennessä hermot alkoi taas elää oma elämäänsä. Sydän tykytti, raajoista katosi tunto ja koko yö meni käytännössä pyöriessä hikisessä tuskassa.  Uinnin lähtöpaikalla oli kuitenkin kohtuu täyspäisenä ja sain jopa tehtyä pienen juoksuverran. Pääsinpähän ainakin hetkeksi etäämmälle neopreenia höyryävistä kanssakisaajista.

Kisa-aamu vetää miettiääksi.

Olin ilmoittautunut uinnissa ”sub10”-lähtöryhmään, kun huomasin sellaisen mahdollisuuden kerran olevan tarjolla. Ajattelin, että kyllä tällä uintikokemuksella pitäisi uinnin mennä alle 10 tuntiin. No, ei vaan, leikki leikkinä, uskoin ja toivoin polskivani sen verta nopsaan, etten ihan jää jäljempänä lähtevien katiskamerkiksi. Lähdössä oli tällä kertaa rauhallisempaa, kuin kuntouimareiden radalla Tampereen uintikeskuksessa. Käveltiin kun ankat jonossa lampeen, bongasin hyvät varpaat edestä ja lähdin niiden perässä uimaan. Melkein koko uinnin sai uida omassa tilassaan, mitä nyt kapeissa kohdissa tuli näitä perinteisiä; kokeillaan kaverin nenärustojen kestävyyttä kantapäällä ja koputellaan kyynärpäällä aivolohkoja. Oma uinti oli paras tähän mennessä, vaikka teinkin virtausten johdosta pienen muutaman minuutin pummin. Oli hieno fiilis nousta vielä melko hiljaiselle vaihtoalueelle, jossa iso osa pyöristä odotti pilttuussaan.

Uinnista ylös tästä.

Myös pyöräreitillä oli vielä rauhallista ja epätyypilliseen tapaan ei tarvinnutkaan koko ajan käyttää ohituskaistaa. Tällä kertaa minä taisin olla suurimman osan ajasta se, jota ohitettiin. Sinällään uusi ja osittain vaarallinen tilanne, koska siinä helposti tempautuu kovempaa ajavien vauhtiin. Pyörälenkki meni aluksi merenrantaa ja myöhemmin kumpuilevaa maalaismaisemaa pitkin. Joitain ylämäkiä oli, muttei mitään sellaisia, jotka olisivat merkittävästi hidastaneet menoa. Sen sijaan ajon teki raskaaksi koko ajan yltyvä sivutuuli. Kisajärjestäjät kirjoittivatkin jälkikäteen, että olosuhteet olivat poikkeuksellisen raskaat ja muutama kisaaja, jonka kanssa juttelin jälkeenpäin totesi, että päivä vaati vahvaa pyöräjalkaa. Muutama tällainen vahva pyöräjalkainen naishenkilö tuli mun ohi reitillä ja tietäähän sen miten siinä käy. Piti alkaa leikkiä kissaa ja hiirtä ja voi olla, että tässä vaiheessa syötiin liikaa nallekarkkeja Virtasen pussista. Oma heikkous pyörällä alkoi harmittaa ja sekä pyörä, että reidet saivat tuntea mun raivon. Syke ei missään vaiheessa ollut hälyttävän korkea, mutta lihasvoimaa käytin kyllä enemmän kun aikaisemmin. 

Juoksuvaihtoon tulin silti kohtuu luottavaisena, koska juoksuvauhdit olivat treeneissä olleet parempia kun koskaan aiemmin. Ensimmäiset kilometrit olivat normaalin kankeita, mutta uskoin menon vielä paranevan rytmin löytyessä. Reidestä jalkaterään saakka puuduksissa oleva vasen jalka ja särkevä selkä tosin vähän huolestuttivat. Tilanne ei helpottanut kilometrien edetessä, enkä missään vaiheessa päässyt lähellekään omaa tavoitevauhtia. Yksi huippuhetki mahtui joukkoon, kun juoksin viitisen kilometriä pro-miesten kakkosen peesissä. Tyyppi tuli ohitse (oli tietenkin monta kierrosta edellä) ja iskeydyin perään. Vähän ihmettelin, kun takaa alkoi kuulua pyörän vaihteiden naksuntaa. Ja niin sitä mentiin sitten pyöräsaattueessa, varmaankin ensimmäistä ja viimeistä kertaa mun urallani. Itse asiassa tuollainen kovempi vetoapu olisi saattanut hieman pelastaa omaa surkeaa juoksua, mutta yksin juostessa vauhti tipahti liian helposti mukavuusalueelle, kun silläkin tuntui irtoavan vakituinen paikka ohituskaistalla.

Nämä tyypit on menneet yhden Ironmanin liikaa.

Jossain hiukan ennen puolimaratonin kohtaa kuulin aviomiehen varovasti huikkaavan, että olin sillä hetkellä kakkosena, että josko pikkasen lisäisin vauhtia. Oltiin sovittu, että ollaan varovaisia sijoitushuuteluiden kanssa, sillä mies kyllä tietää, että rouvalta saattaa tulla melko piikikäs vastaus näissä tilanteissa. Tällä kertaa olin itsekin aika hyvin kartalla tapahtumista ja tiesin suurin piirtein kuinka kaukana kyseinen norjalainen leidi oli. Ero oli pienentynyt koko ajan ja pian olinkin jo näköetäisyydellä. Ehkä ihan vähän aikaa nautiskelin tilanteesta kuin saalistaan odottava pantteri ja odotin sopivaa hetkeä iskeä. Kun kääntöpaikan lähellä alkoi Daruden Sandstorm soida, katsoin olevan sopiva hetki kääntää tämä pohjoismainen kamppailu Suomen hyväksi. 

Loppumatka menikin sitten kummallisissa tunnelmissa. Fyysisesti olo oli särkyisen kankea, mutta mitään isompia ongelmia ei ollut. Henkisesti olo oli tyhjä. Olin sarjani kärjessä, juoksin kohti niin monen havittelemaa Kona-paikkaa, mutta silti päällimmäisenä mielessä oli pettymys. Olin useiden minuuttien päässä tavoitteestani ja siitä loppuajasta, jonka uskoin tällä kunnolla ja työmäärällä olevan mahdollinen. Loppumatkan juoksin autopilotti päällä ja keskityin tuijottamaan kilometrikylttejä. Ja kyllähän se 40 kilometrin täyttyminen piristää aina vaikka vähän huonommankin kisapäivän. Viimeisellä katsojien täyttämällä korttelipätkällä alkoi jo irrotta hymy ja maalisuoralle käännyttäessä tuulettelin, koska kuka nyt viitsii 226:n kilometrin jälkeen kauheasti mököttää. Kuitenkin ehjä päätös hiukan kuoppaiselle kaudelle.

Maalialue oli linnan takapihalla. Kuvassa olevat hevoset eivät osallistuneet kisaan.

Jotta kirjoitus ei paisuisi Tolstoimaisiin mittoihin, kirjoittelen erikseen kisan jälkeisistä fiiliksistä sekä siitä, miksen ole menossa Lokakuussa Havaijille.

You Might Also Like

0 kommenttia