#notonaroadtokona

Köpiksen Ironmanista annan itselleni arvosanaksi semmoisen vähän nälkiintyneen 8:n. Heikompaa ei viitsi antaa, kun en koulussakaan koskaan ...

Köpiksen Ironmanista annan itselleni arvosanaksi semmoisen vähän nälkiintyneen 8:n. Heikompaa ei viitsi antaa, kun en koulussakaan koskaan suoriutunut alle tuon. Sivujuonteena mainittakoon, että nimenomaan liikunta oli se aine, josta kasi toistuvasti napsahti, kun kukaan opettajista ei pitänyt mua urheilullisesti kovin lahjakkaana… Pettynyt en Köpikseen suoritukseen varsinaisesti ole, mutta mun mielestä omaa tekemistä kannattaa aina tarkastella myös kriittisesti. Eli nykyajan muoti-ilmaisua käyttääkseni: miettiä, miten meni noin niinkun omasta mielestä.

Uinnin suhteen ollaan oikealla polulla tai ehkä paremminkin poijulla. Ottaen huomioon suunnistusvirheen ja sen tosiseikan, etten vielä uinnin aikana juurikaan kärsinyt, parempaankin aikaan on mahdollisuuksia. Toisaalta ei varmaan olisi haittaa, jos sunnistamista harjottelis enemmän, hankalemmissa olosuhteissa ja vierailla reiteillä. 

Pyörä oli parasta, mitä tästä hippiäisestä lähti tehojensa puolesta, mutta silti kauhistuttaa ajatus siitä, kuinka kaukana tässä vielä ollaan oman sukupuolen kovista polkijoista. Pyöräreitti tosin vaati todella voimakasta ajamista. Jatkuvan sivutuulen ja reittiprofiilin takia yhtään ilmaisia pätkiä ei ollut.

Juoksu, voi juoksu, minkä teit. Koko kesän suurella palolla roihunnut romanssimme alkoi kupruilemaan juuri väärällä hetkellä. Sinä viettelit minut suurilla lupauksilla, nopeilla kilometreillä ja kuumilla ratatreeneillä, mutta syksyn lähestyessä päätit jättää minut kuin vanhan lenkkarin… No ehkä mun ja juoksun suhden tästä vielä toipuu. Kankean menon taustalla lienee ollut yhteisvaikutuksena Frankfurtin kisan haamu, voimia vaatinut pyörä ja puutunut vasen jalka. 

Big Islandin salainen ranta.

Mutta sitten otsikon aiheesen, eli miksi en ole tällä hetkellä "tiellä kohti Konaa". Sillä menolippu Havaijillehan oman sarjan voitolla olisi irronnut. Tämä on itse asiassa jo kolmas vuosi peräkkäin, kun olen vastaavassa tilanteessa, v. 2013 kisasin Konalla, mutta viime(kään) vuonna en ottanut paikkaa vastaan.

V. 2013 reissu oli arvokas kokemus, mutta jos rehellisiä ollaan, ei vastannut kaikkea sitä loputonta, jopa kylllästyttävää hehkutusta, jota olin kisasta kuullut. Kärsin koko saarella olon ajan valtavasta koti-ikävästä, jonka seurauksena sairastuin flunssaan juuri muutama päivä ennen kisaa. Tukkoisena (ja todennäköisesti kuumeisena) vedetty kisa oli ok suoritus, mutta reitiltään ja tunnelmaltaan kilpailu ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta.

Tyttö Konalla.

Konalle en tahdo lähteä, ennen kuin siihen on oikeasti intoa ja toisekseen, kunnon pitää silloin olla täysin jäätävä, isolla J:llä. Nyt kun karsintakilpailuja on entistä enemmän, ei kisaan pääseminen mielesstäni vaadi enää ihmesuorituksia. Onhan se siis toki upea saavutus, enkä halua väheksyä ketään, joka tässä onnistuu. Mutta olisihan se hienoa, että lehdissä kirjoiteltaisiin sankaritarinoita mm-kilpailuissa menestyneistä suomalaisista, ettei tyydyttäisi fiilistelemään pelkästään sitä osallistumisoikeuden saamista.


Itselläni on nyt oikea hetki keskittyä nauttimaan Suomen syksystä sekä vähän rutiinia rikkovasta, rennommasta treenamisesta, jolla triathlon-akut latautuu ensi vuotta varten. 2,5 viikon reissu maapallon toisella puolella ei nyt vaan millään sopinut pirtaan, vaan välillä täytyy saada keskittyä elämän muihinkin osa-alueisiin. Ja kissaakin tulis kauhea ikävä. Luulenpa, että olen 10.10 vähintään yhtä onnellinen kotisohvalla punaviinilasi kädessä, kun olisin juostessa kohti Ali'i Driven maalisuoraa. Mutta mistäpä sitä tietää, ehkä vielä joku vuosi kuulen Madame Pelen kutsun.

Finisher.

You Might Also Like

1 kommenttia

  1. Järkevä päätös. Konalle on Köpiksestä vain 7vkoa, mikä on aivan liian vähän. Ellei sitten halua vaan (hiton kalliille) turistireissulle.

    VastaaPoista