Ebm-papst maraton

Sain menneenä viikonloppuna kunnian olla Ebmpapstin vieraana heidän nimikko-maratoonillaan Saksan Niedernhallissa. Olin kuullut hurjia jutt...

Sain menneenä viikonloppuna kunnian olla Ebmpapstin vieraana heidän nimikko-maratoonillaan Saksan Niedernhallissa. Olin kuullut hurjia juttuja viime vuoden reissusta, jolla aviomies oli mukana, joten totta kai olin kiinnostunut näkemään tapahtuman myös omin silmin. Köpiksen Ironmanista oli kulunut 3 viikkoa ja lyhyt analyysi eri tietolähteistä vahvisti omat suht tukkoiset fiilikset – oikeastaan kaikki mahdollinen, niin nopeus, voima kuin aerobiset ominaisuudetkin olivat käyrästöissä alimmillaan juuri tuon 21 päivän kohdalla. Onneksi olin fiksuna ilmoittautunut puolimaratoonille, joka sekin oli tarkoitus vetää vain fiilistellen. Oli todella omistuista lähteä kohti Helsinki-Vantaata ainoastaan juoksuvarustus matkatavaroissa. Pyörä jäi ihmeissään katsomaan ikkunasta, että eikö häntä otetakaan mukaan. Matka oli siltä osin lajissaan ainoa pitkiin aikoihin. 

Pöljän hienoja maisemia.

Meistä pidettiin koko reissun ajan hurjan hyvää huolta, kaikki oli järjestetty valmiiksi ja seura oli hyvää sekä huumori huonoa. Syötävää sekä juotavaa kannettiin eteen jatkuvalla tahdilla. Tosin täytyy myöntää, että tämän urheilijan turnauskestävyys oli tuon juotavan suhteen porukan huonoin. Seutu missä oltiin, paransi mielikuvaa Saksasta huimasti. Todella jylhiä maisemia ja herttaisia maalaiskyliä. Enkä enää ihmettele saksalaisten triathlonistien pyöräkuntoa, on niillä meinaan siellä vähän makeita baanoja ja 20% nousuja, joissa treenata. Saksalainen kulinarismi ei edelleenkään tosin onnistunut vakuuttamaan. Maistoin valehtelematta elämäni omituisinta annosta, jonkinlaista kuchenia, joka väriltään ja koostumukseltaan muistutti jotakin muovailuvahan ja avaruusolion risteytystä. Ja siltä se kyllä maistuikin.

Juoksustartti oli jo aikaisin aamulla ja herätys klo 6.00, joka kuitenkin tuntui vielä suht inhimilliseltä verrattuna täyden matkan klo 4 aamuihin. Olo oli kisapaikalle mentäessä lievästi sanoen omituinen. Kun ei pitänytkään jännittää yhtään. Yritin pinnistää mieltäni, että josko sieltä saisi jonkun pienen paniikinpoikasen kehitettyä, mutta ei. Kerrankin mulla oli edessä kilpailu, johon saisin mennä 100%:sti vaan nauttimaan tunnelmasta. 

No nyt ei jännitä.
Olin laittanut loppuaikatavoitteen hyvin maltilliseksi, jotta rasitus varmasti pysyisi kohtuullisena. Asetuin turvallisesti muutaman metrin eteenpäin 1.45 loppuaikaan tähtäävästä porukasta, jotta vauhti asettuisi sopivaksi. No, lähtölaukaus tärähti ja porukan mukana tietenkin hirveeseen raviin. Epäilin, että todennäköisesti tässä juostaan taas se legendaarisen ”maltillinen” eka kilometri ja oikeassa olin. Garmin näytti vauhdiksi 3.50min/km, vaikka mielestäni himmailinkin ekojen satojen metrien jälkeen. Seuraava kilometri oli pelkkää loivaa nousua ja sekin taittui vielä alle nelosen vauhtia. Että ei nyt ihan näin kuitenkaan. Pakotin itseni löysäämään tahtia, vaikka vauhti tuntuikin helpolta. Juoksu rullasi mukavasti, mutta kyllähän sen tunsi, että kropasta oli paras terä poissa. Joskus vähän ennen 10 kilometriä alle 1.30 loppuajan jänis tuli rinnalle ja siinä vaiheessa oli aika selvää, että mulle tyypilliseen tapaan olin taas vetänyt ”vähän” överiksi. Maltti on asia, joka vaatii nähtävästi vielä aika paljon harjoittelua. Loppumatkan pistelin ihan hölkkävauhtia ja keskityin katselmaan aamuisen solan maisemia sekä bongailin reitin varrelta ankkoja ja lampaita. Viimeisellä parilla kilometrillä jostain ilmestyi rinnalle saksalainen mies, joka kysyi (saksaksi), että halusinko tuulensuojaa. Vastasin, että mikäs siinä, mutta siihen mun saksan taitoni sitten loppuikin. Tyyppi kuitenkin jatkoi juttelua ja kun huomasi, että joku nainen yrittää päästä mun ohi, lähti innostaman mua loppukiriin. En jaksanut alkaa millään kielellä selittää, jotta tässä ollaan vähän niinko palautumassa das Ironmaniltä ja että kirittely ei nyt sovi suunnitelmiin, vaan pudistelin päätäni ja yritin hidastella tahtia. Tyyppillehän tämä ei käynyt, vaan se alkoi saksaksi huudella jotakin, joka kuulosti niin pelottavalta, että oli pakko nostaa vauhtia. Innostuin sitten loppukiristä jo itsekin ja viimeiset 500m tulin minkä jaloista lähti. Mun piiskaajankin tipahti jossain vaiheessa ja takaa kuului vaan schön ja wunderbar huutoja. Maalisuoralla pääsin semmoisiin sykelukemiin, joita olen viimeksi nähnyt talven kuntotestissä. Että tämmöinen intervalli-tyyppinen suoritus siitä sitten lopulta tuli ja pääsinpä vielä kaiken huipuksi palkinnoillekin.

Maalisuoraa.


You Might Also Like

0 kommenttia