Hölkkää Pirkassa

Pirkan Hölkkä on niin huippu syksyinen tapahtuma, että sinne on päästävä mukaan, jos vaan suinkin mahdollista (#miksimennäkonallekunvoimenn...

Pirkan Hölkkä on niin huippu syksyinen tapahtuma, että sinne on päästävä mukaan, jos vaan suinkin mahdollista (#miksimennäkonallekunvoimennäpirkanhölkkään). Homma menee niin, että bussi tiputtaa sut aamuvarhaisella Valkeakoskelle ja sieltä on sitten mieluiten omin avuin könyttävä takaisin Tampereelle. 33km matka juostaan enimmäkseen maastossa, asfalttipätkää taitaa olla alle 5km. Osa reitistä kulkee juurakkoisilla poluilla ja kaltevilla kalliolla, joten siellä tarvitaan vähän herkempää juoksuponnua, kuin sitä perus triathlonistin nylkytystä. Myös ylämäkeä mahtuu mukaan kiitettävästi ja reitti onkin kuuluisa viimeisten kilometrin reisiä raastavista nousuista. Lähdin matkaan fiilistelemään ja hölköttelemään teemalla ”överiksi ei saa vetää”, kun nyt ehkä viimein on alkanut olo tuntua palautuneelta. Mitään järkevää juoksuharjoitteluahan en ole yli 6 viikkoon tehnyt.

Kun aikaisin aloittaa, on jo lounasaikaan kotona.

 Päivä alkoi kotoa ennen auringonnousua ja tunnelma oli katossa jo bussissa, kun kuski soitti Järviradiota.  Starttia odotellessa jengi veti lunkisti kahvia ja pullaa ja mullakin oli starttiviivalla syke alle sadan. Melko ennen kuulumatonta, että näin tapahtuu numerolappu rinnassa. Ekat kilsat oli melkoista ravia, vauhti n. 4.25min/km. Positiivista tietenkin, ettei menty sentään alle nelosta. Maastoon päästessä vauhti tasaantui ja pääsin juoksemaan hyvään porukkaan. Lihakset oli hereillä ja syke pysyi aisoissa, mutta kesti yli 10 kilometriä, ennen kuin happi alkoi kulkea ja tuli kunnolla lämmin. Ilmeisesti oli jäänyt aamulla Webasto laittamatta päälle. Siitä eteenpäin meno tuntui loppuun saakka rennolta ja voimakkaalta. Pitkälti yli puolet matkasta sain myös kansanedustaja-tason vetoapua. Tiesin, että siinä kelkassa on hyvä pysyä, koska edessä oli "hieman" kokemusta tasaisesta rasituksen jaosta. Ja oikeassa olin, koska viimeisillä kilometreillä napsittiin monta meidät ohittanutta päänahkaa.

Työnjako oli lähinnä niin, että meitsi kiritti ylämäissä, mutta tasaisella ja varsinkin polkuosuuksilla muut vei ja mä vikisin. Onneksi jotain taitoja on jäänyt muistiin jumppa-ajoilta, kun sentään hitusen löytyi koordinaatiota ja pomppua jalkoihin, niin että läheltä piti pannuttamisia oli vain yksi.


Maalissa löivät vielä palkinnonkin kouraan, kun olin yleisen sarjan kuudes. Vai voiko kassillista siivousvälineitä varsinaisesti kutsua palkinnoksi. No ehkä siinä tapauksessa, jos mä voin noin niinko resurssit hankittuani delegoida varsinaisen työn muille perheen jäsenille.

Kyä ny lähtee lika.

You Might Also Like

0 kommenttia