Ennen oli ennen

Gran Canarialla oli aikaa muistella viiden vuoden taakse, kun olin siellä elämäni ihka ensimmäisellä ulkomaan urheiluleirillä. Olin liittyn...

Gran Canarialla oli aikaa muistella viiden vuoden taakse, kun olin siellä elämäni ihka ensimmäisellä ulkomaan urheiluleirillä. Olin liittynyt valmennusporukkaan edellisenä syksynä ja kaikki muut olivat jotain moninkertaisia Ironmaneja tai Suomen mestareita. Tunsin itseni aikamoiseksi tri-nöösiksi porukassa. Ja nöösihän mä olinkin. Kaikki oli uutta ja kovin ihmeellistä. Ei esim. tullut kuuloonkaan, että olisin osannut itse hoitaa pyörän pakkaamisen ja kokoamisen. Aviomies auttoi jopon laukkuun kotoa lähdettäessä ja valmentaja kokosi perille saavuttua. Totesi siihen vielä, että ensi kerralla osaat sitten tehdä tämän itse.​ Silloin ajattelin, että älä nyt höpöjä puhu, kun kaikki pyörään liittyvä oli täyttä avaruustiedettä, mutta niin vaan riittävän monen harjoituskerran jälkeen pyörän kasaaminen onnistuu nykyään ihan itse ja alle 15 minuutissa.

Onnistuneen duathlon-treenin jälkeen.

Ensimmäisillä leireillä olo oli epävarma ja tekemistä leimasi pelko siitä, pysynkö mukana muun porukan vauhdeissa. Useamman kuin muutaman kerran tuli mentyä omaan tasoon nähden aivan liian kovaa, kun ei vaan kehdannut sanoa, että nyt mennään liian kovaa tai halunnut tunnustaa, että nyt mä en enää jaksa. Nykyään treenaan leireillä suurimman osan ajasta yksin ja ylilyöntejä tapahtuu harvemmin. Ja jos tapahtuu, se johtuu lähinnä siitä, että olen itsepäinen jästi, jonka täytyy säännöllisesti vähän röyhiä ja pistää varmuuden vuoksi muutama watti ylimääräistä.

Jokaisella kerralla meidän leiriin kuului ”legendaarinen” Gran Canarian saarikierros, toiselta nimeltään Helvettiin ja takaisin. Reilut 180km kilometriä pyöräillen, jonka aikana kertyy vertikaalista nousua lähemmäs 5 kilometriä. Paikoitellen matkaa tehdään todellisessa Kuoleman laaksossa, jossa lämpötila on luokkaa pätsi ja ainoat äänet on saalistaan odottavien korppien kraakunta ja pyöräilijöiden tukahdetut parkaisut, kun serpentiininousussa mutkan takaa paljastuu loputtomasti uutta kivuttavaa. Niin, ja tälle reissulle mua ei silloin viisi vuotta sitten huolittu mukaan. Kun en ollut Ironman. Mutta seuraavana vuonna sain startti-luvan. Ja olihan se kova ja luonteen lujuutta kasvattava taival. Matkan viimein käännyttyä voiton puolelle taitoin matkaa rantatiellä kahdestaan valmentajan kanssa, muut olivat jäänet jonnekin taemmas. Mieleen on elävästi jäänyt ilta-auringon värjäämä taivas ja hiljalleen viilenevä ilta ja se, kuinka huippufiilis oli nälästä ja väsymyksestä huolimatta, kun valmentaja huikkaili tyytyväisyyttään olkansa yli. Nykyään olen jo niin vanha ja mukavuudenhaluinen, että enää mua ei kyseiselle keikalle taitaisi saada mukaan houkuteltua, vaikka mahdollisuus joskus vielä tulisikin.

Tykkään tehdä ja treenata paljon yksin ja se on ihan ok. Omat aikataulut, omat vauhdit ja omat rutiinit. Mutta yksin ollessa jää paitsi yhteisleirien parhaasta osuudesta. Iltavenyttelyiden aikana kukaan ei ole heittämässä huonoa huumoria.  Jos aamulla on äreä ja treeni ei nappaa, kukaan ei tule koputtamaan oveen ja tempaa mukaansa. Ja kun 6 tunnin pyörälenkin loppupuolella on pelkkää vastatuulta, ei ole ketään, jonka kanssa jakaa vetovuoroja. Eikä leirin viimeisenä iltana kukaan lähde mukaan poolille nauttimaan kylmästä juomasta.

Loppuun vielä kuva siitä pyörän kokoamisoperaatiosta vuodelta 2011.

Kuva Aquaplussan Tuuli.

You Might Also Like

0 kommenttia