Tohtori Cooperin testissä

Wikipedia tietää kertoa, että Cooperin testin kehitti yhdysvaltalainen tohtori Kenneth H. Cooper. Itse olen viimeksi päässyt nauttiman kyse...

Wikipedia tietää kertoa, että Cooperin testin kehitti yhdysvaltalainen tohtori Kenneth H. Cooper. Itse olen viimeksi päässyt nauttiman kyseisen herran neronleimauksesta muistaakseni yläasteella. Se taisi olla niitä harvoja kertoja, kun ylipäätään juoksin liikuntatunneilla, muutoin meidät "ei niin liikunnallisesti lahjakkaat" -tapaukset vapautettiin useimmiten kävelylenkille. Mun mielestä liikan ope antoi asiassa liian helposti periksi: sen sijaan, että etsinyt lajia, josta meidät saisi innostumaan, hän useimmiten passitti meidät pois silmistä, koska niin oli helpompaa.  

Mutta siihen Cooperin testiin. Kun tarkemmin mietin, niin olenhan juossut sen ihan lähihistoriassa ja vieläpä kaksi kertaa peräkkäin. Tosin nuo setit tehtiin määrätyillä sykealueilla ja 40km pyörätempon perään. Testin ilmestyminen menneen viikon harjoitusohjelmaan oli melkoinen ylläri, enkä tiennyt yhtään, kuinka asiaan suhtautua tai millaista tulosta lähteä tavoittelemaan. Suurin osa viime aikojen juoksutreenistä on ollut leppoista pk:ta, varsinaisia vetotreenejä on ollut vain muutama ja maksimikestävyysaluetta ei ole juuri kiusattu sitten kesäkuukausien. En olettanut juoksun olevan missään kovin lennokkaalla tasolla. Onneksi valmentaja oli tehnyt ajatustyön jo valmiiksi ja hänellä kuulemma oli tavoitematka kirkkaana mielessä. Meitsin tehtäväksi jäi siis vaan pistää tossua toisen eteen.

Saavuin Pirkkahallille tikkana heti aamukasin jälkeen ja pyyhin vielä viimeisiä sämpylänmurusia suupielistä. Fiksumpi olisi herännyt vähän aikaisemmin. Verrat alle, lenkkarinnauhat kireelle ja mittarit käyntiin. Eka kilsa taittui ihan viheltäen ja sykekin keikkui pitkään lukemissa, joilla pyrin juoksemaan täydenmatkan maratonilla. Suurin ongelma oli housut, jotka meinasivat tippua jalasta. Tokalla kilsalla syke hiipi tasaisen varmasti vauhtikestävyysalueelle, mutta silti tuntui, että homma klaarataan helposti maaliin asti. Jossain vaiheessa muutaman viimeisen kierroksen aikana astuttiin rajan tuolle puolen ja sieltä ei ollutkaan enää paluuta. Maksimikestävyysalueen olemattomuus tuli armottomasti esiin. Happi ei riittänyt ja jalat muuttui lyijyksi. Viimeinen kierros tultiin kuitenkin vielä selvästi kovempaa, jopa sellaista vauhtia, mitä yleensä olen pitänyt yksittäisissä 300m vedoissa. Olin niin latautunut suorituksen päättyvän tasan 11 kierroksen kohdalla, että lamaannuin täysin, kun kello näytti siinä kohtaa vielä 15 sekuntia vaille 12 minuuttia. 30 metriä ehdin vielä puristaa siihen päälle. Lopussa oli huippufiilis, kun keuhkoja pakotti ja jalkoja kivisti. Kovaa juokseminen oli älyttömän kivaa pitkästä aikaa. Keväällä lähdetään sitten paremmin valmistautuneena ja levänneenä jahtaamaan parempaa tulosta. Cooperin testin vauhdinjakoon löytyy muuten kätevät taulukot täältä.

Kohta taas näissä maisemissa.


Iltapäivällä lähdin vielä mökillä käymään ja pääsin kokeilemaan maastoauton talviajo-ominaisuuksia polven korkuisessa hangessa. Lapiohommiksihan se sitten lopulta meni. 20 minuutin äheltämisen jälkeen olin yltäpäältä hikinen ja tärisin väsymyksestä melkein pahemmin kun aamupäiväisen juoksun jälkeen. Niin siinä käy, kun urheilijan pistää oikeisiin ruumiillisiin töihin. Siinä, kun tönötin lapio kourassa kyyneleet silmissä, pohjoistuulen puhaltaessa lumipöllyä naamalle, oli taas todellinen "Meanwhile in Finland" -hetki. Sain kuitenkin kutsuttua sisäistä Vatastani ja viimein biili suostui puskemaan nietosten läpi.

Tammikuun aurinko.

You Might Also Like

0 kommenttia