Treeni, joka päättyi hautausmaalle

Ei hätää, olen hengissa kyllä. Selitänpä, mitä tarkoitan makaaberilla otsikolla. Se viittaa tiistaiseen mäkiajotreeniin, jossa ajoin vajaa ...

Ei hätää, olen hengissa kyllä. Selitänpä, mitä tarkoitan makaaberilla otsikolla. Se viittaa tiistaiseen mäkiajotreeniin, jossa ajoin vajaa 20 minuuttia kestävää nousua 3 kertaa ylös nousevilla tehoilla. Treeni vähän mietitytti etukäteen, että kuinkahan paljon reilun viikon verran rääkätyistä jaloista vielä löytyy ruutia. Viimeisen vedon tavoitetehot olivat sen verta kunnianhimoiset, jotta tiesin, että nyt tulee vähän sattumaan. Osuvasti siis mäen alkupäähän sattui hautausmaa, sillä eikös sitä kovissa treeneissä jollain hetkellä melkein luule tai toivo kuolevansa. Loppuviimeksi arkunkantajia ei onneksi tarvittu, sillä jalat olivat onneksi mäkivireessä ja treeni oli pienestä kiduttavuudestaan huolimatta melkoisen mukava. Tyytyväisyyttäni ei varjostanut edes se, että sillä viimeisellä, kovimmalla kerralla takaa tultiin vielä heittämällä ohi. Ja kyseisellä menijällä oli ikääkin varmaan yli 30 vuotta mua enemmän. Yhtä nöyryyttävää menoa siis, kuin siellä Pirkkalan hiihtoladuilla aikoinaan, kun veteraanihiihtäjiltä tuli pataan.

Onneksi tänne ei tarvinut mennä.
Reitillä oli melkoinen ruuhka paitsi meitä pyöräilijöitä, autoilevia turisteja niin myös jostain sinne pöllähtäneitä lampaita, jotka täyttivät koko tien. Olin juuri tulossa viimeistä kertaa alas ja tilanne oli niin huvittava, että oli pakko pysähtyä tien viereen nauramaan vedet silmissä. Lampailla ei todellakaan ollut kiire minnekään, eikä niillä selkeästi ollut myöskään ennalta sovittua reittisuunnitelmaa. Paikalle osuneet pyöräilijät yrittävät paimentaa määkijöitä tien sivuun melko huonolla menestyksellä. Autojono kasvoi kasvamistaan, kun villaturkit pyörivät täydessä epäjärjestyksessä, kuin japanilaiset turistit lentokentällä… Lampaat. <3 Meillä oli niitä lapsena kotona ja joskus nekin karkasivat epäsopiviin paikkoihin, kuten äitin kasvimaalle. Yksi niistä oli nimetty Kike Elomaaksi, sen muistan. 

Bää.

Eilen oli kummallisin ilma, mitä mun kohdalle on täällä koskaan sattunut. Treeniohjelmassa oli pitkä pyörälenkki ja lähdin liikenteeseen jo melko aikaisin. Yleensä aamulla se on siinä ja tuossa, että haluaako laittaa ensimmäisen tunnin ajaksi pitkät hihat. Nyt niitä ei todellakaan tarvinut, sillä ilma oli jo siihen aikaan epätavallisen kuuma. Jääkaapista otetussa juomapullossa vesi lämpeni muutamissa kymmenissä minuuteissa lähes juomakelvottomaksi. Omituisinta oli tuuli, jossa ei ollut piiruakaan viileyttä, vaan ilma oli lämmintä ja kuivaa kuin hiustenkuivaajassa. Viimeksi olen kokenut vastaavaa säätä Frankfurtin hellekisassa, jossa tosin asteita oli vieläkin enemmän. Juomaa kului tolkuttomasti, sillä suu kuivui hetkessä ja olotila muistutti Saharassa vaeltamista. Lisäksi oli tietenkin huipputuulista. Ei siis mikään helppo päivä, mutta 180km sain raavittua kasaan. Olin jopa vähän ylpeä itsestäni, kun loppuun asti jaksoin keskittyä riittävään juomiseen ja hyvään pyöritykseen, sen sijaan että olisin kiukutellut olosuhteille. Syke pysyi koko keikan ajan matalana ja itse asiassa vielä päälle tehdyssä juoksupyrähdyksessäkin se oli helppo pitää aisoissa. Jos elimistö alkaa kuumeta liikaa, niin mulla ainakin sykettä on vaikea enää saada laskemaan.

Kyllä täällä tarkenee.


You Might Also Like

0 kommenttia