Home Sweet Home

Olen kotona. Täällä on kevät edennyt hurjaa vauhtia ja Pyhäjärven jäätilanne näyttää siltä, että avovesiuintikausi alkaa hetkenä minä hyvän...

Olen kotona. Täällä on kevät edennyt hurjaa vauhtia ja Pyhäjärven jäätilanne näyttää siltä, että avovesiuintikausi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Kotona on hyvä olla, ainakin yhden päivän verran, kunnes sitten taas arkiset jutut alkaakin ärsyttää. Ensimmäisenä päivänä kissan mouruaminen ja jatkuva kyhnyttäminen on herttaista, mutta seuraavana päivänä kattia täytyy jo vähän tuuppia pois jaloista. Alkuun lumien sulaminen ja lokkien kirkuna on kivan keväistä, mutta hetken päästä vesisade alkaa kiroiluttaa ja lokkiparvea tekee mieli harventaa haulikolla. Ruokakaupassa innostuu, kun löytyy omat tutut tuotteensa, mutta viimeistään kassalla alkaa ketuttaa, kun laskun loppusumma on moninkertainen Espanjaan verrattuna.

Kotiin palattua heräsin keskellä yötä (omasta sängystä) ja olin siinä unipöpperöisenä ihan sekaisin olinpaikastani. Luulin melko varmasti, että makasin pimeydessä keskellä tuulista laavakenttää.

Hölkällä.
Loppupäivinä Lanzarotella tuli tehtyä hyviä treenejä, mm. hölköteltyä aamupuhteeksi puolimaraton vauhdilla, joka aikoinaan oli mulle kovaa ennätysvauhtia. Mieleenpainuva oli myös erään pitkän pyöräpäivän päätteeksi lisälenkkinä ajettu Femesin nousu. Jälkeenpäin lueskelin kyseisestä "nyppylästä" netistä ja se osoittautui yhdeksi saaren legendaarisimmista nousuista, joka saattaa saada kovemmankin pyöräilijän kyyneliin. Femes ei ole pitkä; se alkaa alkuun kesynä ja loivana, mutta yleensä aina vastatuuleen ajettuna puuduttavana ja voimia vievänä. Kun mäki on alussa imenyt sopivasti ajurista ylimääräiset voimat, tarjoaa se loppuhuipennuksena muutaman jyrkän pätkän yli 16% nousua. Melkein kuin pyrkisi Pyynikin harjun päälle kaikkein jyrkimmästä kohtaa ja vielä monta kertaa peräkkäin. Oltiin lenkkikaverin kanssa noustu jo hetken matkaa, kun mulle tuli, Matti Nykästä lainatakseni, semmoinen "Bon Voyage" -fiilis. Tajusin, että oltiin miehen kanssa joitain vuosia aikaisemmin kerran ajettu tätä reittiä ja silloin taisivat maastopyöräilijät kepeine välityksineen nöyryyttää kahta uupunutta triathlonistia. Ehkä jos olisin muistanut asian jo aiemmin, en olisi moiseen lisäkeikkaan lähes 5 tunnin ajon päälle suostunut. Jyrkimpien kohtien kapuaminen oli kovinta, mitä näillä reisillä on hetkeen tehty. Keskimäärin pitkissä nousuissa tulee yleensä edes muutamia loivempia kohtia, joiden aikana jalat saavat hetken kevennyksen, mutta tällä kertaa kampea oli väännettävä katkeamatta täydellä voimalla. Kadenssi tippui varmaan lähemmäs 50:tä ja hetkittäin pelkäsin vauhdin stoppaavan täysin, kun lihakset itki. Mutta pakko oli jatkaa, koska muuten olisi ollut kumossa pyörä ja tyttö. Huipulla oli aivan voittajafiilis ja olin itse asiassa liekeissä koko loppupäivän. Aika makeeta löytää tuommoisia haasteita. Se on syy, miksi tätä hommaa jaksaa tehdä.

The Mäki.

You Might Also Like

0 kommenttia