Vähän pettynyt Paavoon

Terveisiä Turusta! Ensin hyvät uutiset. Juoksin viimein puolimaratonilla virallisesti alle 1h30min ja olin yleisen sarjan toinen. Mutta sii...

Terveisiä Turusta! Ensin hyvät uutiset. Juoksin viimein puolimaratonilla virallisesti alle 1h30min ja olin yleisen sarjan toinen. Mutta siinäpä ne hyvät uutiset olikin ja vähän oli mollivoittoinen tämä reissu. Mutta aloitetaan alusta.

Käteen iskettiin todella "hyödyllinen" pokaali. (Kuva Aquaplus Tuuli.)
Aamulla lähdin liikenteeseen hyvillä mielin ja virkeänä, sillä oli nukkua mossottanut niin sikeästi, etten varmaan koskaan ennen mitään kisaa. Turkuun saapuminen oli hämmentävää; navigaattorista huolimatta olin silti koko ajan jotenkin sillä “tois puol jokkee”. Viimein löysin kisapaikalle ja minua tervehtineen liikenteenohjaajan Turun murre oli niin vahvaa, että meinasin purskahtaa nauruun. Ei jäänyt epäselväksi, minne oli tultu.

Kummal puol jokkee?
Ehdin kisanumeromuodollisuuksien jälkeen vielä maata pitkät tovit varjossa, venytellä ja rentoutua. Paavo Nurmi stadionin mittari näytti 27° ja yritin noitua muutamaa pilveä auringon eteen helpottamaan kuumuutta. Toisaalta erilaisten säiden ei pitäisi tällä kokemuksella olla mikään suuren suuri hidastava tekijä. Lisäksi toistuva selittely kelin varjolla on vähän lammasmaista, koska täysin optimaalisia olosuhteita tuskin tulee koskaan.

Triathlonisti turkulaisen puun alla.
Mulla oli reissussa, henkilökohtainen, maailmanmestaritason jänis ja siinä tutun ja turvallisen selän takana mentiinkin suurin piirtein aikataulussa aina jonnekin 10km paremmalle puolelle. Meno ei tuntunut mitenkään erityisen helpolta, muttei nyt täysin mahdottomaltakaan. Semmoisella siedettävän pahan olon sektorilla oltiin vielä. Juoma-asemia oli kiitettävän tiuhaan (noin 4km välein) ja niillä jokaisella oli pakko ottaa hörppyä. Viileällä kelillä tuon mittainen juoksu vaatisi ehkä 1-2 juottoa.

Jossain 13-14km kohdalla vasen pohje alkoi suunnitella kramppaamista ja askellusta oli kevennettävä. Sinällään uusi tilanne, sillä jalkojen krampeista kärsin todella harvoin, esim. kaikilla 9 täydellä matkalla olen niiltä välttynyt. Yritin pitää juoksua ryhdikkäänä, mutta sitten kramppasi alaselkä. Selkävaivat nyt oli ihan oma vika, sillä kuka käski torstai-iltana innostua kitkemisestä niin paljon, että perjantaiaamuna autosta nouseminenkin oli vaikeaa.

Viimeiset kilometrit oli taisteluvoitto totaalihyytymistä vastaan. Onneksi oli se kirittäjä matkassa. Positiivinen pointti sekin, että sisu ja sitkeys näyttäisivät nousseen taas vähän kovemmalle tasolle, enkä jäänyt sinne Aurajoen varteen pillittämään hiipuvan vauhtini kanssa. Maalissa pienen ensihämmennyksen ja surinan jälkeen olo tokeni nopeasti ja väsyneempi taisin olla viime viikon 10 000m testijuoksun päälle.

Mitäs käyttöä tälle?
Siinä siis kootut selitykset. Mutta toisaalta, tarvitseeko aina selittää. Voiko vaan todeta olevansa pettynyt. Olen joskus jo pari vuotta sitten juossut treeneissä vastaavia puolimaraton aikoja, joten vähän paikallaantallaamiseltahan tämä tuntuu. Pettymys on tällä kertaa kuitenkin siedettävän kokoinen ja nopeasti käsitelty. Sitä paitsi pettymykset on siitä hyödyllisiä, että ne ovat polttoainetta tulevaisuuden kovemmille suorituksille.

Berninpaimenkoira Peppi on todellinen halinalle. (Kuva Aquaplus Tuuli.)

You Might Also Like

0 kommenttia