100 yötä jouluun

100 yötä jouluun, näin väitti joku tässä muutama päivä sitten. Kai se on sitten uskottava ja henkisesti jo valmistauduttava virittäytymään ...

100 yötä jouluun, näin väitti joku tässä muutama päivä sitten. Kai se on sitten uskottava ja henkisesti jo valmistauduttava virittäytymään torttu- ja tonttutaajuuksille. No ei nyt sentään, vielä ei kyllä ole aika kaivaa himmeleitä esiin, sillä viime viikot ovat tuntuneet enemmän kesältä kun kesä itsessään. Minä ja pyörä ollaan oltu lähes yhtä erottamaton pari kuin ”Bull” Mentula ja rahkakuppi, eikä muuten ole harmittanut yhtään. Tää on ehkä ensimmäinen vuosi, kun oikeasti olen nauttinut käytännössä kaikista pyörälenkeistä. Tai nauttinut ja nauttinut, mutta ainakin ajaminen on tuntunut tosi hyvältä. Viimein kaiketi olen jonkinmoisessa pyöräkunnossa ja siksi pitkätkään lenkit eivät enää kohtuuttomasti väsytä, eikä tuulinen sää aiheuta itkupotku-raivareita luontoäitiä kohtaan.
Leikin luontokuvaajaa.

Älkää siis ymmärtäkö väärin, edelleen olen sitä mieltä, että pyöräily on harvinaisen veemäinen laji (uinnin ohella) sille päälle sattuessaan, jolla tarvittaessa saa reitensä totaalikoomaan muutamissa minuuteissa. Mutta kaikki se tehomittarin tuijottaminen ja hiljaa armoa itkevät reisilihakset ovat alkaneet tuottaa tulosta, koska tasaiseen tahtiin näytöllä vilkkuva data on kertonut positiivista tarinaa kunnon kehittymisestä. Fakta on, että pyörää ei saa vauhtiin pelkästään ”ajelemalla”, vaan silloin kun halutaan oikeasti mennä kovaa, pitää polkimissa olla koko ajan pieni paine ja pyörityksen on oltava tehokasta. Meni pitkään että totuin ja opin tuohon fiilikseen ja siihen, että varsinkin kovilla tehoilla mentäessä on turha hirveästi odotella helpotusta missään vaiheessa. Tämmöinen hippiäinen kun olen, niin on ollut pakko opetella ajamaan myös alamäet, joissa yleensä olen huomattavasti enemmän puhki kun ylämäissä. 
Sorsia.
Ja vaikka tuo tehomittari on ollut pettämätön treenikaveri, niin voi kuinka odotankaan edessä häämöttävää ylimenokautta, jolloin wattimittari haudataan kaapin perälle yhdessä märkäpuvun sekä muun treeniromppeen kanssa ja edessä on vaan kevyttä haahuilua maastopyörän kanssa syksyisessä metsässä.


Tässä yhteydessä täytyy myös antaa kiitosta autoilijoille, joiden käytös pyöräilijöitä kohtaan on ainakin omalla kohdalla ollut todella nättiä menneenä kesänä. Vaikka varmaan pirkkalaiset autoilijat ovat kyllästymiseen asti katselleet, kun tää yksi sahaa keskustan läpi kypärä vinossa ja energiageelit poskilla.
Kiviä.

You Might Also Like

0 kommenttia