Miksi urheilija (epä)onnistuu

Otsikon aihe nousi mieleen viikonloppuna, kun (hytisin) Ratinan stadionin penkillä seuraamassa, kun otimme Suomi-Ruotsi ottelussa naapurima...

Otsikon aihe nousi mieleen viikonloppuna, kun (hytisin) Ratinan stadionin penkillä seuraamassa, kun otimme Suomi-Ruotsi ottelussa naapurimaalta ansioituneesti pataan.  Ajattelin laittaa ylös muutamia hajanaisia ajatuksia urheilijoiden kilpailussa suoriutumisesta. Ja ei, tämä ei ole palopuhe sen suhteen, kuinka karmeassa suossa Suomen urheilu rypee tai kuinka pienestä Jarno-Petteristä tehdään uusi Tero Pitkämäki (tosin vähän laskeva tähti se Pitkiskin taitaa tällä hetkellä olla).



Minähän olen siis vaan kilpakuntoilija ja ymmärrykseni oikeiden urheilijoiden sielunmaailmasta perustuu lähinnä tarkkailuun. Omien havaintojen perusteella vaikuttaisi siltä, että urheilijat voi karkeasti jakaa kahteen kastiin.  Ne jotka syttyvät kilpailutilanteessa ja ne, jotka näyttävät tosi paikan tullessa painuvan kasaan. Nämä ensimmäiset ovat usein nuoria, vielä suhteellisen tuntemattomia tapauksia, joiden olemuksesta huokuu ilo sekä rentous omaa tekemistä kohtaan ja sekaan mahtuu sopivasti pientä uho ja jopa hölmön kunnianhimoisia tavoitteita. He osaavat ikään kuin heittäytyä kilpailutilanteeseen ja pystyvät kääntämään suorituspaineet positiiviseksi energiaksi.



Sitten on tämä jälkimmäinen porukka, joka kovin usein näyttäisi koostuvan kokeneemmista urheilijoista, joilla kaiken järjen mukaan pitäisi olla tukenaan jo vankka kokemus kilpailemisesta. Mutta silti jostain syystä kisatilanne onnistuu murtamaan kaiken kokemuksen ja itseluottamuksen. Jostain mystisestä syystä useiden vuosien valmistautuminen kulminoituukin siihen, ettei tänään ollutkaan ”mun päiväni”. Ja usein syitä lähdetään vielä etsimään ympäristöstä. Joko oli liian kuuma/kylmä/kostea/kuiva/sateinen/aurinkoinen tai mondo oli liian nopea/hidas tai kisa oli liian aikaisin/myöhään tai sitten vaan aamulla cappucinon pintaan piirtyi vääränlainen kuvio. Ja siinä vaiheessa moinen selittely kuulostaa jo vähän hölmöltä, kun kaikki nämä seikat todennäköisesti olivat hyvin tiedossa jo valmisteluvaiheessa. Kovin vaikeaa tuntuu olevan myöntää, että mahdollisesti se oli sittenkin oma kasetti, joka ei vaan kestänyt. Itse kuvaisin ilmiötä ”peura ajovaloissa” –ilmiöksi, eli kun kilpailutilanteessa kaikki vahva valmistautuminen valuu hukkaan ja suorituksen ajuriksi hyppäävät pelko ja pakko.


 Valitettavan usein pystyn itse samaistumaan tähän jälkimmäiseen tilanteeseen. Kaikesta valmistautumisesta ja onnistuneista treenitunneista huolimatta menen kilpailutilanteessa täysin lukkoon, enkä pysty suoriutumaan tasoani vastaavasti. Mikä pahinta, alan jo etukäteen toteuttaa eräänlaista itseä vahingoittavaa –strategiaa, eli keksin jo valmiiksi syitä, miksen voisi onnistua tai miksen uskaltaisi yrittää täysillä. En tiedä, miksi näin teen. Kuitenkin ne parhaimmat kisasuoritukset ovat tulleet ilon ja rentouden kautta, ilman turhia ennakko-odotuksia. Silloin pää on ollut sopivasti tyhjä kaikista ajatuksista ja olen antanut kisatilanteen sekä oman hyvän kunnon viedä minua eteenpäin.


You Might Also Like

0 kommenttia