Ironman Barcelona

Mulla on heti kärkeen hyvä vitsi. Se sai inspiraation tosielämästä ja menee näin: Kuinka monta triathlonistia tarvitaan nostamaan pyörä...

Mulla on heti kärkeen hyvä vitsi. Se sai inspiraation tosielämästä ja menee näin:

Kuinka monta triathlonistia tarvitaan nostamaan pyörälaukku pois matkalaukkuhihnalta?
Oikea vastaus: 5. -Neljä miestä seisoo tumput suorina ja katsoo, kun nainen nostaa laukun hihnalta.

Viikonloppuna siis noin 3000 urhoollista näiden kolmen lajin ystävää nautti triathlonista 226 kilometrin verran Calellassa, lähellä Barcelonaa. Meitsi siinä joukossa myös. Menomatkaan Barcelonan lentokentältä Calellaan mahtui huumoria myös, kun taksikuski ei navigaattorista huolimatta löytänyt perille hotellille. Tajusin tilanteen, kun käännyttiin motarilta hyvin kapealle, kohti vuoristoa johtavalle soratielle. Kuski ei tietenkään puhunut sanaakaan englantia ja levitteli vaan käsiään. Mä olin ollut kyseisessä paikassa kerran aiemmin, mutta muistikuva hotellin sijainnista oli lähinnä nopsan Google Maps -vilkaisun varassa. Siinä sitten elekielen, espanjan, englannin ja suomenkielisten kirosanojen yhdistelmällä aloin neuvoa kuskia kohti määränpäätä. Osittain tuurilla, osittain taidolla löydettiin lähes suorilla perille.

Ei pöllömpi kisapaikka.

Calella on kisapaikkana todella toimiva, väittäisin että paras missä itse olen ollut. Kaikki valmistelut tuli hoidettua joutuisasti, eikä tullut mitään ylimääräistä säätöä, odottelua tai paikasta toiseen siirtymistä. Rento fiilis kantoi aina kisa-aamuun saakka ja edeltävänä yönä nukuin ennätysunet. Osaltaan tähän vaikutti vasta klo 8.20 (vrt. normaalisti klo 7.00) tapahtunut lähtölaukaus, jolloin se iki-inhottava ”miksi-mut-revitään-keskellä-yötä-pois-lämpöisestä-sängystä” -herätys jäi pois.

Varusteiden virittelyn ja bajamajareissujen jälkeen, vähän ennen starttia, ehdin vielä hetkeksi rannalle katsomaan auringonnousua. Hetki oli mieleenpainuva ja olin melko varma, että tästä tulisi hyvä päivä. Minä ja ne muutama tuhat kumipukuista kaveriani ryhmittäydyttiin lähtökarsinoihin valmiina täyteen tohinaan. Paitsi että n. 30 sekuntia ennen PRO-miesten starttia sähköt katkesivat ja lähtöportti kaatui. Onneksi oikosulku oli hetkellinen ja vartin päästä saatiin viimein meitä ikäsarjalaisiakin veteen. Aaltolähtö poistaa tehokkaasti kaiken tarpeettoman mäiskeen sekä painimisen ja mielestäni uin yhden parhaimmista kisauinneistani, vaikka kello olikin vähän eri mieltä. Jossain jo puolivälin paremmalla puolella eräs herra otti mut hellään lukkopainiotteeseen, niin että olin hetken aika pinnan alla ja pulpahdin sieltä takaisin selkäuintiasennossa. Oltiin vähän hämillämme molemmat ja taisi herra pyytää anteeksikin. Ehkä sen vaimo tykkää vähän kovemmista otteista, mutta mulla ei ollut aikaa jäädä siihen sen enempää halailemaan.

Pyörällä sai tykittää.

Ei naurata, vaikka hauskaa olikin.
Pyöräosuutta oli mainostettu nopeaksi ja nämä lupaukset reitti kyllä lunasti. Suoraa, hyvin loivasti kumpuilevaa baanaa rantaviivaa pitkin. Oli aika siistiä tykittää menemään. Tiedän, että kisa on myös kuuluisa peesijunistaan ja kieltämättä muutaman kerran tunnelmat olivat vähän kuin Ranskan ympäriajossa. Sinnikkäästi tuomarit kuitenkin saivat porukoita hajotettua. Tässä välissä on syytä ehkä sanoa oma mielipide tuosta aiheesta. Voin rehellisesti myöntää, että hetkittäin ajoin varmasti alle säännöissä sallitun rajan, osittain varmasti tahattomasti ja osittain ihan tiedostaen. Mutta ajoinko missään vaiheessa kiinni toisen takarenkaassa, kuten näin monen muun tekevän? En ajanut. Lisäksi sain tuomarilta useamman kerran hyväksyvän nyökkäyksen, kun muille kuskeille ympärillä vihellettiin pilliä. Miksen sitten ajanut ihan täysin sääntöjen mukaan? Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi esimerkiksi jääkiekkoilijat ottavat jäähyjä. Kai kyse on siitä, että häilytään justiin siinä sallitun ja ei-sallitun rajamailla ja kokeillaan kuinka paljon sääntöjä voidaan venyttää. Riskit tiedostaen. Mulle tässä ei ole mitään suurta moraalista dilemmaa. Esimerkiksi yksi mun kilpakumppani tuli yhdessä vaiheessa ohitse ison äijäporukan keskellä, kuin jossain maantiepyöräkisoissa konsanaan. Tähän seikkaan peilaten, kyllä minäkin hakeuduin vastatuuliosuudella isokokoisen mieskuskin selän taakse, noin suurinpiirtein sallittuihin rajoissa. Ei se kauhean kivalta olisi tuntunut illalla kämpillä kakkossija taskussa kiillotella sädekehää ja ajatella, että olinhan mä sentään moraalinen voittaja. Peesaamisesta paasataan aina kovin, mutta onhan säännöissä selvästi myös kielletty kaikki ulkopuolinen apu. Silti siellä on aina kaikenmaailman kummin kaimat antamassa kisaajille jääpaloja ja levittämässä aurinkorasvaa selkään. Mulla ei tällä kertaa ollut huoltajaa reissussa mukana ollenkaan, joten ei sekään varmaan kauhean reilua olisi, jos kilpasiskolla olisi ollut täysi ylläpito reitin varrella.

Jotta kukahan tässä peesaa ja ketä?
Mutta takaisin aiheeseen. Pyöräosuus meni siis vauhdikkaasti ja oli nopeasti ohi. Oikein odotin juoksuun pääsemistä, kun olo tuntui niin hyvävoimaiselta. Paitsi että kuinkas sitten kävikään. Heti ensimmäisellä kilometrillä elimistö tuntui oudon hermostuneelta, enkä saanut rytmiä päälle. Odotin kolmeen kilometriin saakka, mutta ei mitään muutosta tilanteessa. Ilmeisesti siirtyminen Suomen +10 asteesta +26 asteeseen ja paahtavaan aurinkoon oli vähän turhan jyrkkä. Ahkeralla kastelulla sain viimein jossain kahdenkympin paremmalla puolen vähän rotia touhuun ja juoksu alkoi tuntua omalta tutulta menolta. Kolmenkympin jälkeen iski se tuttu kangistuminen, mutta muutaman PRO-naisen menon inspiroimana päätin tällä kertaa kokeilla, kuinka paljon pystyisin laittamaan itseni kärsimään sen sijaan että keskittyisin voivottelemaan kivuliasta olotilaa. Ja jollain kierolla tavalla se väsyneiden jalkojen käskyttäminen alkoi tuntua jopa nautinnolliselta. Olin laskeskellut, että viimeiset 2 km menee sitten heittämällä pelkässä euforiassa ja kannustuksesta nauttien. Kunnes 39km kohdalla aivan varoittamatta yläkerrasta sammui valot. Jonkin aikaa toikkaroin eteenpäin, kunnes oli pakko pysähtyä ja laittaa pää polviin. Hetken olin varma, että ne viimeiset pari kilometriä jäisivät suorittamatta, kun ei meinannnut tajuissaan pysyä. Jollain ihme könötyksellä selvisin kuitenkin 41km huoltopisteelle, jossa kaksi mukia cokista huiviin ja niistä saadulla buustilla maaliportista sisään. Maalialueella olo tokeni nopeasti, ilmeisesti elimistö halusi vaan sanoa, että nyt Virtanen pois sieltä paahteesta ja takaisin Suomen syksyyn vilvoittelemaan.

Aika tylsän perinteiset tuuletukset.
Lähdin siviilivaatepussukkani kanssa kohti suihkuparakkeja, joita oli kaksin kappalein. Kummassakaan ei indikoitu mitään tyttö/poika -jakoon viittaavaa. Erään brittiherran kanssa sitten arvottiin, että miten edetään. ”Kurkkaa sää, mää en uskalla.” ”Ei kun kurkkaa sää vaan.” No, minä sitten lopulta kurkin sisälle molemmista ovista. Takapuolten karvaisuusasteen perusteella tein päätelmän, että pelkästään meille leideille tarkoitettuja suihkuja ei ollut tarjolla. Todettiin tämän engelsmannin kanssa yhteistuumin, että ehkei asialla tässä vaiheessa enää ole väliä. Siellä me sitten suihkuteltiin kaikki sulassa sovussa. Aika alastomaksihan tuommoinen pitkä päivä joka tapauksessa ihmisen riisuu.
Hörppyä maalissa.
Summa summarum. Kyseessä oli mulle täysmatka numero 10 ja etukäteen ajattelin, että olisihan 10 tunnin alitus sen kunniaksi aikas komia. Ja semmoinen sieltä myös sitten tuli. Jos olisin tiennyt, kuinka lähellä 9h30min alitusta ollaan, olisin samalla vaivalla vetänyt myös sen pois listalta kuleksimasta. Ennen kisaa ehdin tosin myös ajatella, kuinka 10 voisi olla mukavan pyöreä luku lopettaa tämmöinen itsensä kiusaaminen. Ettei näet kohta olla siinä tilanteessa, jossa on ”menty yksi Ironman liikaa”. Mutta vahvasti näyttää siltä, että vielä ainakin yksi moinen zempalo taitaa kalenterista ensi vuonna löytyä.

You Might Also Like

0 kommenttia