Kun ei enää jännittänytkään

Barcelonan kisa oli mulle kymmenes täydenmatkan startti ja monella tapaa virstanpylväs tällä meikäläisen pomppuisalla triathlon-uralla. Oli...

Barcelonan kisa oli mulle kymmenes täydenmatkan startti ja monella tapaa virstanpylväs tällä meikäläisen pomppuisalla triathlon-uralla. Olin fyysisesti kovemmassa kunnossa kiun koskaan, mutta ehkä ekaa kertaa ikinä myös henkinen puoli lähenteli samaa tasoa. Henkimaailman jutut ovat urheilussa aina osa suoritusta, mutta väittäisin, että omalla kohdalla painotus saattaa olla jopa 55% fyysistä, 45% henkistä. Tällä kertaa en valuttanut kaikkea energiaa kisaviikon panikointiin ja pakokauhuun ja olin starttiviivalla iloisena, kohtuullisen itsevarmana ja sopivasti täpinöissäni. Tietenkin kisaa edeltävinä päivinä olo oli semmoisen inhottavan, odottavan epämiellyttävä, mutta jos mitään tuntemuksia ei olisi, silloinhan koko juttu olisi kaiketi yhdentekevää. Useita kertoja kävin kuitenkin karhunpainia negatiivisten ajatusten kanssa ja kerta kerran jälkeen onnistuin potkimaan niitä kauas pois Portugalin puolelle. Itse asiassa nämä pienet päänsisäiset kamppailut tuntuivat näin jälkikäteen kovemmilta kuin yksikään kesäisen treeni.

Tunnelmia syksyiseltä lenkiltä.
Mikä sitten tällä kertaa oli erilailla? Varmaankin yksi syy on muu elämä, joka piti kisaa ennen sopivan kiireisenä. Meneillään on yksi iso työponnistus, jonka onnistuminen vaati sopivasti huomiota. Suurin syy löytynee kuitenkin omien ajatusten sitkeästä työstämisestä ja muutamasta ratkaisevasta oivalluksesta.

Loppukesän huikea urheilutarjonta antoi monia mahdollisuuksia tarkastella kilpailusuoriutumista penkkiurheilijan perspektiivistä. Kirjoittelinkin taannoin ajatuksia siitä, mikä saa urheilijan onnistumaan tai epäonnistumaan. Yhteenvedettynä menestyksekkäät urheilijat lähtivät hakemaan onnistumisia ilon ja heittäytymisen kautta. Pikkaisen uhkarohkeasti ja omaa lajiaan rakastaen. Kun puolestaan moni epäonnistunut ennakkosuosikki vaikutti ennen suoritustaan aralta ja lähes kivettyneeltä pelosta. Luin myöhemmin jostain terminkin tälle, se oli ”liskottuminen”. Jotenkin se sana jäi takaraivoon soimaan. En mä halunnut olla mikään matelija, joka pyrstö koipien välissä hiipii aamuvarhaisella starttipaikalle ja lähtee luimistellen tekemään jotain 80% suoritusta. Hemmetti soikoon, tää on mun juttu, mun laji, jota mä tykkään tehdä koko sydämestäni. Miksei mulla olis rohkeutta antaa palaa ihan just niin paljon, kun jokaisesta solusta irtoaa.

Jollain ollut hyvä päivä.
Ja oli siinä vielä yksi toinenkin iso juttu. Uskallan se nyt sanoa ääneen; eli mä tiesin, että olen kovassa kunnossa. Olen tätä omaa jännittämistä ja itseluottamuksen puutetta analysoidessani aina kuitenkin salaa ajatellut, että tämmöiset tuntemukset helpottaa sitten, kun omasta mielestäni(kin) olen riittävän hyvässä kunnossa. Ja nyt viimein oli se aika. Valmentaja sanoinkin muutamia päiviä ennen kisaa, että urheilijasta näkee, kun se on kunnossa ja susta sen näkee. Aika oikeassa oli. Ja vaikkei omasta mielestä Barcelonan kisa vieläkään ollut mulle se "the perfect race", tiedän että märkäpuvun, hiilikuituvanteiden ja keveiden lenkkareiden lisäksi kisakassissa on nyt myös pikkaisen kovempaa henkistä varustetta.

Kerran kymmenessä vuodessa futiskatsomossa.

Tämmöisiä hajanaisia ajatuksia treeniloman keskellä. Tää lähtis tästä etsimään jotain rasvaa kylmässä säässä rohtuneille huulille.

You Might Also Like

0 kommenttia