Ihan Homerina

Sitä kuulee legendaarisia tarinoita siitä, kuinka ihmiset pitävät kunnon tauon ohjatusta treenaamisesta ja yks kaks muutaman kuukauden pääs...

Sitä kuulee legendaarisia tarinoita siitä, kuinka ihmiset pitävät kunnon tauon ohjatusta treenaamisesta ja yks kaks muutaman kuukauden päästä kunto onkin ampaissut aivan uudelle tasolle vähän kuin itsestään. Voin kertoa, ettei se omalla kohdalla ainakaan pidä paikkaansa. Tasoissa on ollut yksi suunta ja se on ollut alaspäin. Tuntuu, että jos jouluun asti olisi vetänyt kevyesti, oltaisiin hyvin pian Homer Simpson-tasolla, eli makaisin sohvalla donitseja syöden ja kaljaa juoden.

 Takana on reilu viikko ”oikeita” treenjä ja voin kuvitella, että huonokuntoisena treenaaminen tuntuu juuri tältä (yhtään vähättelemättä niitä, jotka aloittavat kuntoilemaan vaatimattomalta lähtötasolta). Hikoiluttaa ja hengästyttää, paikat puuttuu ja vähän meinaa jopa olla vaikea lähteä treenaamaan. Toisaalta on hienoa, kun aineenvaihdunta hyrisee ja esimerkiksi syke reagoi todella nopeasti. Ehkä se on ihan terve olotila tämäkin kropalle, joka kesän aikana tottui tasaisen tappavaan puurtamiseen, jossa pieni treeniväsy oli koko ajan läsnä.

Olo on vähän hölmö, kun nykysisen ohjelman pilipali-treenit eivät tunnu oikein miltään, kun vertailukohtana ovat loppukesän todella kovat treeniviikot.  Siis että nykyinen tekeminen tuntuu kovin vaatimattomilta, mutta silti ei niinko saa itsestään kuitenkaan irti sellaisia tehoja tai vauhteja, jotka vielä muutama kuukausi takaperin tulivat leikitellen. Kaikki varusteetkin tuntuu olevan missä sattuu ja viime viikon juoksin enimmäkseen matolla ihan jo pelkästään siitä syystä, etten laiskuuttani jaksanut etsiä tarvittavia talvijuoksuvermeitä. 

Vanha jopo pääsi hyötykäyttöön.
No onhan tämä enimmäkseen kuitenkin aika siistiä palata tuttuun rutiiniin. Wattbike on päässyt pannasta ja olen palannut alakertaan kissan iloksi hikoilemaan ja laulamaan joulubiisien tahdissa. Onneksi tehotavoitteet on olleet sen verta maltillisia, että vielä laulattaa. Ja hikoilu on siis aivan valtavaa. Tänään hikipyyhkeestä loppui kapasiteetti ja jouduin ensi hätään nappaamaan saunasta laudeliinan pyörän lisäsuojaksi. Toivotaan, että se oli just tullut pesusta.

Juoksumatolla kokeilin taannoin varovasti lähellä 3min/km olevia vauhteja. Oli sen verran hurjan näköistä touhua, että päiväunelias salikin heräsi ihmettelemään toimintaa. Varmaan näytti siltä, kuin hamsteri olisi jäänyt loukkuun oikosulkuun menneeseen juoksupyörään. Aloin miettiä, että mitä tapahtuu, jos Virtanen katkeaa ja lentää vauhdissa pois maton päältä. Tehoa olin sen verta, että oletettavasti olisin paiskautunut suoraan viereisen S-Marketin leipähyllyyn. Enkä ollut laittanut kiinni sitä rispaantunutta turvanarua, jonka pitäisi hätätilanteessa pysäyttää matto. Olen miettinyt, että ketä se naru oikeasti edes auttaa. Koska eihän sen vahvuus riitä pitämään mua maton päällä, ja toisaalta, mitä maton hätäpysähtyminen enää lohduttaa, jos mä katselen tilannetta sieltä leipäosastolta käsin.


Ja loppuun vielä todiste siitä, kuinka todellakin vedän useimmiten asiat överiksi. Innostuin nimittäin parin vuosikymmenen tauon jälkeen kutomaan, koska johonkinhan se ylimääräinen energia täytyi purkaa. Seurauksena oli pari metriä kaulaliinaa, avohaava peukalossa ja järkyttävän kipeät nivelet molemmissa kämmenissä.

Rasitusvammoja se aiheuttaa tämäkin laji.

You Might Also Like

0 kommenttia