Tahto

Luin juuri Aino-Kaisa Saarisen Tahto –kirjan. AIhepiirihän ei ole mulle mitenkään kovin läheinen. On varmaan tullut selväksi, että minua nä...

Luin juuri Aino-Kaisa Saarisen Tahto –kirjan. AIhepiirihän ei ole mulle mitenkään kovin läheinen. On varmaan tullut selväksi, että minua näkee hiihtoladulla lähes yhtä usein kuin Hans Välimäkeä tesomalaisen snäkärin jonossa. Lisäksi lajina en ole hiihtoa seurannut juuri pätkääkään ja joku Val di Fiemme sanoo mulle tasan saman verran kun Frutti di Mare. Jotenkin Saarisen karu ja ristiriitainen persoona sai kuitenkin kirjasta kiinnostumaan ja vaikka teoksen anti lopulta jäi valitettavan laihaksi, löytyi siitä kuitenkin kohtia, jotka saivat pohtimaan myös omaa urheilija-minää.

Kuvasin heiniä.
En ole koskaan ollut kaikkein peruslahjakkain urheilija… minut auttoi huipulle kivikova pääni.” -Aino Kaisa Saarinen

Niinpä. Minua ei ole siunattu oikeastaan millään lahjakkuudella. En osaa soittaa, laulaa, piirtää ja mulla on about pesukarhun rytmitaju. En osaa heittää, lyödä tai tähdätä ja silmä-käsi koordinaatio on surkea. En ole erityisen pitkäraajainen tai kimmoisa, enkä mitenkään poikkeuksellisen voimakas. Mutta ilmeisesti mulla on yksi piirre, joka on mahdollistanut edes kohtuullisen kehittymisen tässä urheiluharrastuksessa: olen tarpeen vaatiessa ääretön jääräpää, joka jyrää tavoitteeseen ajoittain jopa naurettavuuksiin asti menevällä sisulla ja sitkeydellä. Lenkit tehdään loppuun asti viimeistä minuuttia myöden ja jokainen toistomäärä, watti tai vauhti pitää naulita numerolleen, vähempi ei ole hyväksyttävää.

Joku jäällä on hiihtänyt, se en ollut minä.
Saarista kovapäisyys kuljetti läpi menestyksekkään uran, minua, tavallista kuntoilijaa, se on auttanut saavuttamaan aikoja ja suorituksia, joita joskus pidin täysin mahdottomina. Mutta onko kovapäisyys aina etu, vai onko se sittenkin ajoittain liiallisuuksiin menevää holistisuutta, joka ilman kaitsemista vähitellen alkaa kääntyä itseään vastaan? Saarinen kertoo, kuinka hän juoksi itselleen vamman liian kovalla palauttavalla lenkillä ja kuinka hänen valmentajansa kirjasi treeniohjelmaan liian alhaiset tavoitevauhdit tietäen, että urheilija kuitenkin menisi kirjoitettua kovempaa. Kuulostaa kovin tutulta. Niinpä omalla kohdalla mietinkin tilanteita, jossa kovapäisyys kääntyy itseään vastaan. Kun lenkki pitää taistella minuutilleen loppuun, vaikka on vastatuuli, energiat lopussa ja kalsaritkin vielä märät. Tai kun ohjelman mukainen punttitreeni pitää tehdä maksimipainoilla, vaikka yöunet on jääneet vähiin ja kroppa huutaa jo valmiiksi armoa. Joskus mietin, olisinko sittenkin urheilijana vielä parempi, jos osaisin välillä antaa myös periksi. Oman armottoman itsen kanssa on joskus raskasta elää.

Aurinko yrittää jaksaa paistaa.
Vasta viime vuosina, olen vähitellen hapuillut kohti tasapainoa kovapäisyyden ja armeliaisuuden välillä. Ehkä olen oppinut. Ehkä olen tullut vanhaksi ja alkanut lepsuilla. Tai ehkä mulla onkin enemmän tahtoa. Tahtoa tehdä asiat vielä paremmin. Ehkä tahto on se, joka suitsii kovapäisyyttä ja pitää sen kurissa. Tahto antaa jättää lenkin viisi minuuttia vajaaksi ja komentaa lepopäivänä sohvalle. Tahto tietää, milloin kiristää otetta ja milloin antaa periksi.

Kukas se siinä. Kanarialla duathlon-treenin jälkeen.

You Might Also Like

0 kommenttia