Tänään torstaina

Herään jo aikaisin, enkä saa enää unen päästä kiinni. Aurinko ei vielä ole alkanut nousta, koska linnut ovat hiljaa. Niillä on joku pettämä...

Herään jo aikaisin, enkä saa enää unen päästä kiinni. Aurinko ei vielä ole alkanut nousta, koska linnut ovat hiljaa. Niillä on joku pettämätön vainu aloittaa konserttinsa sillä samalla sekunnilla, kun ensimmäiset auringon säteet kajastavat. Vuosi sitten asuttiin täällä kämpässä, jonka lähistöllä pyöri todella häiriintynyt lintu. Sillä oli tapana vetää serenadia täysin keskellä yöllä ja niin valtavalla antaumuksella ja äänekkäästi, että nukkumisesta oli turha haaveilla. En tiedä itkikö se morsion puutetta vai mitä, mutta mun sympatiat oli aika pian kulutettu loppuun ja parina viimeisenä yönä harmittelin, ettei haulikko kuulunut vakiomatkavarustukseen.

Luovutan nukkumisen suhteen ja hiihtelen alakertaan kahvin keittoon. Syön sämpylää ja näpytän läppäriä. Suomessa on sopivasti jo työpäivä käynnissä, niin joku on jo heittänyt meilillä. Täällä pitää lähes poikkeuksetta saada aamupalalla joku pikku herkku ja olin hyveellisesti eilen ostanut jotain terveyskeksejä. Ne maistuvat lähinnä kartongin ja kuoleman sekoitukselta. Olisi pitänyt pysytellä vaan kunnon muffinseissa tai kakussa.

Kuva on Las Palmasista. Ihan tämmöisissä aalloissa en viitsisi uida.

Alan kerätä treenikamoja, vähän värisyttää, kuten aina, kun on avovesiuintia tiedossa. Huomaan viivytteleväni lähtöä ja teen jotakin mulle harvinaista; köllähdän vielä hetkeksi peiton alle. Viimein saan itseni houkuteltua autolle asti ja otan suunnan kohti tuttua uintirantaa.

Aamuisessa El Pajarin pikkukylässä on hiljaista. Kauppa sentään on auki. Meri ei voisi olla täydellisempi uintitreeniin. En voi siis kehittää mitään tekosyitä tuuliseen keliin vetoamalla. Mielessä pyörii taannoin Las Palmasin rannalla nähty meduusoista varoittava lippu. Olen ihan varma, että ne ovat tehneet jonkun joukkumigraation tänne suunnalle justiin tänään.

Tuttuun tapaan veteen päästyä uinnin treenaaminen ei enää harmitakkaan ja vetelen antaumuksella ees taas poijutettua reittiä. Välillä muka säikähdän niitä medusoita, jotka sitten osoittautuvatkin mun omiksi pärskeiksi.

Kun nousen rannalle, näkyy siellä jo muitakin kulkijoita. Paikallinen pappa vetelee power walkingia ja selittää mulle, että muchos jotain. Ehkä se sanoi, että muchos mukavaa, koska sitä rannalla todellakin on. On lähes tyyntä, aurinkoista ja ilmassa on pikkaisen jo helteistä lämpöä. Jostain soi lattarirytmejä. Miten täällä musiikkikin on niin paljon iloisempaa. Toisin kun suomalaiset biisit, joissa lähinnä vaan itketään pohjantähden nähden. Taannoin maauimalan pukkarissa paikallisilla mammoilla oli Spotify päällä ja ne veteli siellä semmoista Macarenaa, ettei Tampereen uintikeskuksen mammat olisi pysyneet mukana millään. Eivät hirveästi tuntuneet murehtivan sairauksia tai pientä eläkettä.

Kävelen takaisin autolle. Paikallinen hedelmäkuski huutelee mulle huomenia ja tarjoaa  kuormastaan appelsiinin. Saanko mä jooko jäädä tänne?

Hyppään pyörän selkään ja otan suunnan kohti Moganin nousua. Ohjelmassa on lyhyitä mäkivetoja niin kauan kun nousua riittää. Huomaan, että on aika lailla eri asia tehdä välipalauttelutkin ylämäkeen, kuin kotona wattbike-vedoissa, jossa vastuksen saa palauttelun ajaksi käytännössä olemattomiin. Pikkasen kiroiluttaa, kun kello arpoo niitä helppoja pätkiä juuri jyrkimpiin kohtiin.

The Moganin nousu.
Jossain vaiheessa joudun taas sähköpyörän ohittamaksi. ”Hola!”, huutelee papparainen. Äläs siinä holattele tuumin ja tuuppaan seuraavaan vetoon 6w/kg. Sillä saan pienen kaulan tehtyä sähkövekottimeen, mutta palauttelussa se tulee taas ohi. ”Hola!” Saamarin saamari.

Saan tarvittavan määrä vetoja tehtyä, kun nousu jo loppuukin. Huipulla syön evästä. Juhlahetki, kun olen varannut mukaan paikallisen kauraeväspatukan ainaisten päiväysvanhojen PowerBar-känttyjen sijaan. En tiedä mistä niitä edelleen riittää, vaikka olen urhoollisesti pupeltanut niitä lähes joka lenkillä.

Laskettelen takaisin rantaan ja heitän vielä sakkolenkkiä Sorian solassa. Sitten takaisin kämpille. On juhlapäivä, kun pyöräilyn päälle ei tarvitsekaan lähteä juoksemaan. Ohjelmassa on tosin vielä tiukka keskivartalotreeni, mutten anna sen pilata tunnelmaa.

Kuka tarttee lautasia, kun voi syödä suoraan kulhosta.
Loppupäivän lähinnä teen töitä, syön, soitan kotiin, syön, katson hölmöjä videoita juutuubista ja syön. Aika mukava torstai.

You Might Also Like

0 kommenttia