Tipuja tiellä

Mulla on tapana miettiä paljon kaikenlaisia juttuja ja kaiken aikaa. Enimmäkseen lenkillä   ja öisin, kun en saa nukuttua. Joskus toivon, e...

Mulla on tapana miettiä paljon kaikenlaisia juttuja ja kaiken aikaa. Enimmäkseen lenkillä  ja öisin, kun en saa nukuttua. Joskus toivon, että voisin edes vähäksi aikaa saada lomaa kaikista korvien välissä risteilevistä ajatuksista. Joskus mietin työjuttuja tai kauppalistoja, mutta aika usein syntyjä syviä ja poden tätä mun maailmankaikkeudellista tuskaa. Tai siis stressaan siitä, kuinka nopeasti aika kuluu ja elämä kuljettaa. Mietin omia valintoja ja oikeutusta niille. Nytkin täällä Kanarialla ollessa funtsin, että onko vähän hölmöä, kun tämmöinen ”vanha” täti vaan edelleen vetelee vuoria ylös alas, että eikö sen pitäisi ymmärtää jo lopettaa.
Karibian fiiliksiä.
Toisaalta sitten taas taannoin joku sanoi mulle, että miksi ihminen tarvitsisi oikeutusta sille, että tekee juuri sitä mitä tykkää. Ottaen huomioon tietenkin sen, että tietty määrä velvollisuuksia on aina hoidettava. Meitä on tässä kuitenkin kaksi samaan harrastukseen hurahtaneita ja väitän, että ne mieleenpainuvimmat yhteiset jutut on olleet justiin niitä yhteisen Snickersin syömistä vuoren huipulla, uima-altaaseen hyppäämistä lenkin päälle ja lenkkidatan analysointia parvekkeella ilta-auringossa kuplajuoma kädessä. Välillä työpuhelin soi kesken jyrkimmän nousun, asia tulee hoidettua pienellä stopilla ja matka jatkuu. Täällä ollessa tutut rutiinit löytyy kerta kerran jälkeen nopeammin ja joka kerta puheenaiheeksi nousee sopivan talopaikan katsominen. Näillä näkymin tulen siis valloittamaan vuoria vielä sitten mummelinakin.

Lentokentällä törmättiin tämmöiseen matkalaiseen.
Mutta näiden pohdintojen jälkeen jotain treenikuulumisiakin. Highlightsina esimerkiksi se, että serpentiinimäkeä laskiessa mutkan takaa eteen pöllähti yks kaks kokonainen kana-perhe: äiti-kana, kukko ja seitsemän pientä tipua. Äkkijarrutuksella onnistuin onneksi väistämään tämän koko tien vallanneen porukan. Kyllä olisi kasvissyöjän sydäntä särkenyt, jos tipuparat olisivat mun renkaan alla liiskautuneet nuggeteiksi.

Kolme ensimmäistä päivää olivat täällä poikkeuksellisen kuumia ja 30° asteen hellelukemat yhdistettynä kuumaan föönituuleen pistivät pohjoisen tytön kroppaa sekaisin. Toisen leiripäivän iltana päässä surisi ja fiilis oli homelo. Luulin, että joudun antamaan periksi jo kalkkiviivoilla, mutta kunnon tankkauksella olo onneksi parantui ja vire on päivä päivältä noussut.
Tarkenee.

Tänään tein tutun mäkijuoksun. Sen päälle lähdin vielä oikomaan kangistuneita jäseniä pienellä pyöräverralla. Jalat eivät tuntuneet aukeavan sitten millään ja rantatiellä olin jo valmis soittamaan kyytiä kotiin. Takaa pöllähti ohi 4 italialaista pyöräilijää ja omaan jumisuuteni ärsyyntyneenä päätin iskeä peesiin. Sitten mentiinkin sellaista vauhtia, etten hetkeen muista. Kärkimies iski jokaiseen nousuun ja me muut sinniteltiin mukana. Minäkin siis, joka viimein näytin löytäneeni päivän pyöräjalat. Ja voi vitsi miten siistiä olikaan pitkästä aikaa. Olen ollut niin uppoutuneena omiin watteihin ja sykkeisiin, etten ole hetkeen vetänyt pyörällä rehellisesti överiksi. Teki kuulkaas hyvää ja oikeasti ei harmittanut pätkääkään, vaikka tuolla vedolla taisin vesittää koko pyöräverran tarkoituksen.
Perinteinen biitsikuva.

You Might Also Like

0 kommenttia