Kiukku-Iita

Mä en ole mitenkään yltiöpositiivinen ihminen. Mutten kyllä mikään negatiivinenkaan. Kuvaisin itseäni lähinnä neutraaliksi. Ja musta se on ...

Mä en ole mitenkään yltiöpositiivinen ihminen. Mutten kyllä mikään negatiivinenkaan. Kuvaisin itseäni lähinnä neutraaliksi. Ja musta se on aika ok. Välillä on myös ok, että kiukututtaa ja valituttaa. En ymmärrä semmoisia ihmisiä, jotka väen väkisin reuhtovat itseään ja muita irti ketutuksen olotilasta. Tiedättekö semmoiset hali,hali,nami,pusi,tsemppiä –ihmiset. Ne on mun mielestä vähän outoja. Koska miksei välillä saisikin harmittaa. Ohimenevä harmitus on ihan normaalia. Ja käsittääkseni edelleenkään kukaan ei ole kuollut v*tutukseen, vaikka sitä aina kyselläänkin.

Mutta sitä siis olin sanomassa, että omalla kohdalla olen ollut poikkeuksellisen harmistunut ja kiukkuinen jo kohta viikon verran, enkä ole päässyt millään takaisin omaan neutraaliin olotilaani. Edes Lanzaroten aurinko ole riittänyt kääntämään mutrusuutani.

Niin komee aamu ja edelleen vaan harmitti.

 Mikä sitten on harmittanut? Eniten varmaan pieni nuhaisuus, joka tosin jo nyt alkaa olla voitettu. Missään vaiheessa tämä ei kääntynyt rehelliseksi taudiksi, mutta vei silti voimia ja terää tekemisestä. Ruokahalun vei myös. Ja se ruokahalun puute harmittaa. Koska jos inputti suuhun on pienempi, kun treeneissä tarvittava output, niin eihän sillä pitkälle pötkitä. Olen tavoistani poiketen yrittänyt paikata vajetta jätskillä, karkilla ja muilla herkuilla, joita ihmiset kuuluvat mättävän, mutta ei ne kyllä isommassa määrin ole yhtään mun juttu.  Ja jatkuva räkä harmittaa. Sitä on hanskoissa, housuissa, hihassa, aurinkolaseissa ja pitkin naamaa. Koska voitte varmaan kuvitella millaista on räkiä 12m/s puhaltavaan vastatuuleen.

Koti-ikäväisyys harmittaa. Oon vähän kyllästynyt olemaan itsekseni, vaikken nyt mikään sosiaalisuuden huipentuma olekaan. Eniten kalvaa se, ettei hauskoja pikku sattumuksia tai huomioita pääse jakamaan kenellekään. Kun koko päivänä ei ole sanonut sanaakaan, tekee iltaisin mieli jo jutella hedelmäkulhossa oleville omenoille.

Ostin uuden hatun itseäni piristääkseni.
Puskapissalla käynti harmittaa. Jo pelkästään siksi, ETTEI täällä ole niitä puskia. Että kiva siinä on sitten kyykistellä keskellä laavakenttää. Ja tietenkin juuri sillä hetkellä paikalle sattuu bussilastillinen turisteja. Kaikilla kamerat esillä, kun meikäläinen heiluu housut nilkoissa pienen, pienen kivenlohkareen takana. Ja se tuuli. Kyllä vastatuuleen pissiminen on vähintään yhtä hankalaa kuin siihen räkiminen.

Laivabongausta parvekkeelta.
Kellojen siirtely. Se harmittaa. Mulla on nyt kaikki kellot täällä kämpässä eri ajassa. Seinäkello. Ipadin kello. Tietokoneen kello. Rannekello. Ja puhelimessa on kaksi eri aikaa, joista kumpikaan ei vaikuttaisi olevan oikein. Aamulla kun heräsin, piti googlessta katsoa, että mikä nyt on oikea aika.


Että semmosta. Pitää nyt tietenkin disclaimerina laittaa, että tiedän näiden olevan aikalailla ”ensimmäisen maailman” ongelmia. Mutta kuten alussa sanoin, on mun mielestä ihan ok, että välillä harmittaa. Vaikka sitten pienetkin jutut. Mutta onneksi tänään lenkillä alavireisyys alkoi viimein väistyä. Tasan 134.4km kohdalla huomasin, ettei mikään enää harmittanutkaan niin kovin paljon.

Pakollinen rantakuva.

You Might Also Like

0 kommenttia