Taas radalla

Olen kahta mieltä ratajuoksusta. Toisaalta ratatreenit on mun mielestä kivoja ja lisäksi älyttömän helppo tapa vetää itsensä äärirajoille. ...

Olen kahta mieltä ratajuoksusta. Toisaalta ratatreenit on mun mielestä kivoja ja lisäksi älyttömän helppo tapa vetää itsensä äärirajoille. En oikeasti tarvitse edes kirittäjää, vaan vähän tartanin ja nurmikentän tuoksua ilmaan ja meikäläinen on valmis kurittamaan itseään ja katsomaan kuinka kovaa 400m ympyrä tulee kierrettyä. Juoksurata on myös sopiva ympäristö tämmöiselle pedantille luonteelle. Homma on melkolailla koko ajan omassa kontrollissa, eikä tarvitse jännittää risteyksiä, liikennevaloja, koirankusettajia tai pyöräilemään opettelevia skidejä. Esimerkiksi viikko sitten lauantaina kulutin tartania puolimaratonin verran ja aika meni sen verta hujauksessa, että todennäköisesti olisin kieppunut siellä maratoniin asti, elleivät muut elämän velvollisuudet olisi kutsuneet. Olo oli vähän kun teletapilla, joka kiljuu että ”uudestaan”.

No vähän leikin pikajuoksijaa.
Toisaalta tiedän, ettei mun kohtuullista juoksukuntoa ole (pelkillä) ratavedoilla rakennettu. Pohja on tehty ihan muualla ja oikein ajoitetuilla vetotreeneillä hilataan kunto sinne tämänhetkiseen huippuun. Ja kun päämatkat on juoksuosuuksiltaan 10+km mittaisia, en näe mitään syytä tehdä pikajuoksijamaisia kovia vetoja pitkillä palautuksilla sekä kaikenmoisilla verroilla ja drilleillä sekä venyttelyllä. Tosin en ole mikään malliesimerkki tuon verrailun suhteen, koska mun tapani on yleensä, että hätäseen yksi kierros kevyttä kentän ympäri ja sitten pääsarjan kimppuun. Vähän jos ahistaa ja kiristää alussa, niin se kasvattaa vaan luonnetta. Menneellä viikolla tosin meinasi usko mullakin loppua, kun pohjoistuulen kangistamilla jaloilla painelin menemään, niin eikös jossain vaiheessa treeniä alkanut sataa lunta ja samalla stadionin sadettajat lähtivät päälle. Ehkä vähän semmoinen ”meanwhile in Finland” -hetki.

Sadettajat. Viilensi sopivasti +1° ilmaa.
Yksi joka keväinen ilmiö kentillä on kun Suomen tulevaisuuden toivoja juoksutetaan 12min verran rataa ympäri. Yleensä ainakin kolmasosa porukasta kävelee kengänkärkiään mielenosoituksellisesti potkien. Jos niillä edes ylipäätään siis on kengät jalassa. Jokusen sukkasankarinkin olen meinaan nähnyt. Kentän laidalla opettaja sitten peittelee kyllästymistään ja kirjaa tuloksia ylös. On toki varmasti turhauttavaa yrittää saada vastentahtoista porukkaa innostumaan, eli eikö tuon Coopperin testin joutaisi jo unohtaa. Mun mielestä se ei ainakaan ole omiaan valottamaan nuorisolle liikunnan iloja tai sitten nostamaan esiin lahjakkuuksia. Vähän samaa kategoriaa, kun mun kouluaikoina musatunneilla pidetyt laulutestit. Muistan edelleen, kuinka lauloin komeasti Matti Eskon ”Rekkamiehen” (älkää kysykö miksi juuri tämä kappale), jonka jälkeen musaope totesi lakonisesti, että sä Johanna varmaan sitten ensi lukukaudella jatkatkin kuviksen parisssa. Auts. Tosin ihan yhtä lailla luovutti liikkamaikkakin mun suhteen. Että terveisiä vaan sinne Lyseonmäen lukion suuntaan. Ei tullut Idols-voittoa, mutta muutama Ironman-voitto kylläkin.

Palautusjuomaa. :-)

You Might Also Like

0 kommenttia