Miten on mennyt?

Pari viikkoa olen nyt treenannut kauden päätavoite, eli lokakuun täysmatka mielessä. Tämän piti käsittääkseni olla vähän niinkun sisäänajoj...

Pari viikkoa olen nyt treenannut kauden päätavoite, eli lokakuun täysmatka mielessä. Tämän piti käsittääkseni olla vähän niinkun sisäänajojakso tuleviin kuukausiin ja vaikka kulku on ollut hyvää, välistä olen miettinyt, että mitä se varsinainen tekeminen sitten tulee olemaan, jos tämä on vasta introa. Mutta täytyy sanoa, että kyllä niin paljon paremmin tämmöiselle hitaalle puurtajalle sopii täydenmatkan treeni. Puolimatkaan tähtäävässä treenissä tuntui, että koko ajan piti painaa menemään nupit kaakossa ja räkä poskella.

Juhannusmaisemaa.
No, kuin nyt sit on mennyt?

Uinnissa meno on totuttuun tapaan ollut vaihtelevaa. Yhtenä päivänä olen oman elämäni Michael Phelps ja seuraavana päivänä lähinnä mallia uppotukki. Tosin järvivesien lämpötilat ovat sitä luokkaa, että toivoisin melkein olevani mallia hylje. Ei ole meinaan neopreenin syleily oikein riittänyt lämmittämään viime aikoina. Kun seudun uimahallit sulkevat ovensa yksi toisensa jälkeen, niin en tiedä mihin ankkalammikkoon sitä kohta joutuu uimaan. Ankoista puheen ollen, menneellä viikolla sain sen verran uljasta seuraa uintireitille, että pakko oli poistua kesken treenin kirjaimellisesti takavasemmalle. Huuruisten uimalasien läpi näin kun kohti lipuu kaksi julman kokoista valkoista hahmoa, jotka hetken päästä tajusin isä- ja äiti-joutseneksi kera viiden poikasen. Koska ei ollut kiinnostusta jäädä laulamaan mitään joutsenlaulua, poistuin kaartaen naapurilaiturin kautta äkkiä kuivalle maalle turvaan.

Yksi parhaimmista pyörälenkeistä kulkee Aitolahden vanhan kirkon ohi.
Pyörä on kulkenut lentäen siitä lähtien, kun kävin valmentajan perässä tekemässä pientä kuolemaa Jumesniemen mäissä. Jumesniemi on siis hämeenkyröläinen kylä, jonka kautta kulkee 36km mittainen suomalaisittain melko runsasnousuinen tempo-reitti.  Jotenkin harhaluuloisesti olin etukäteen valmistautunut semmoisen leppoiseen PK-pyörittelyyn tutussa peesissä. Matkalla tuli kuitenkin lisäohjeistusta, että maustetaan lenkkiä ajamalla ylämäet hieman kovemmilla tehoilla. No, ei vieläkään kuulostanut kovin pahalta. Treenin edetessä tuo ”hieman” lipsahti sitten n. 50-100 wattia yläkanttiin alkuperäisestä suunnitelmasta. Loppujen lopuksi ajettiin toisella kierroksella koko pätkä läpi sellaisella keskivauhdilla, jota en ole koskaan vastaavalla reitillä saanut pidettyä edes silloin kun olen ajanut täysiä. Mutta totta tosiaan, silti oli keskisyke vielä PK:lla, eli speksien mukaan mentiin.. kai. Ja ai vitsit, että on ollut pyörittäminen taas tämän jälkeen niin paljon helpompaa. Menneenä viikonloppuna 120km meni hujauksessa, yksin ajettuna ja kohtuu tuulisessa säässä vieläpä. Muistelin niitä aikoja, kun vielä ”valmensin” itse itseäni ja ohjelmassa oli suurin piirtein parin viikon välein pakkosatanen, jonka itkua vääntäen jaksoin ajaa hädin tuskin 25km/h keskarilla.


Juoksu on vaan jotain sellaista, että jokaisella kerralla siitä nauttii valtavasti. Mitä enemmän juoksee, sitä kepeämmin askel rullaa ja vauhdin muutokset on helppoja. Juoksumäärät ovat lähennelleet jo ”oikeiden” juoksijoiden määriä ja hetkittäin olen vakavissani miettinyt, kuinka suuria kilometriä pää ja kroppa kestäisivät, jos oikeasti keskittyisi vaan juoksuun.  Treeneissä on palattu perusasioiden äärelle ja ratahöykytyksien sijaan olen juossut paljon mun ehdottomalla lempparireitillä, eli Pirkkalan latupohjilla. Lisääntyneet kilometrit näkyvät myös luottokorttilaskussa, sillä postipoika tuo tällä viikolla taas uudet lenkkarit.

Juhannuskukkia.

You Might Also Like

0 kommenttia