Mindset, head space, mitä näitä nyt onkaan

Noin yleensä en pidä siitä, jos kovin paljon käytetään englanninkielisiä ilmauksia suomenkielisten sijaan. Nyt niitä otsikossa kuitenkin on...

Noin yleensä en pidä siitä, jos kovin paljon käytetään englanninkielisiä ilmauksia suomenkielisten sijaan. Nyt niitä otsikossa kuitenkin on, jotta sain riittävän kuvauksen siitä, mistä tällä kertaa oli tarkoitus kirjoittaa. Eli siitä, mitkä olosuhteet tuolla ullakolla johtavat onnistuneeseen suoritukseen. Treenisuoritukseen tässä tapauksessa siis lähinnä, mutta toiminee nämä aatokset myös muissakin tilanteissa. Juttu kerrottu meitsin perspektiivistä, on aika vaikea oikeasti tietää, mitä muut ihmiset päissään ajattelevat, miten asioita käsittelevät tai millaiset henkiset strategiat (olipa hieno ilmaisu) kokevat toimiviksi.

Tossa makaisin, jos ollis lämmintä. Ja kuivaa.
Aihe tuli mieleeni, kun viime viikolla nautiskelin Tampereen Pispalan maisemista niitä kuuluisia portaita 20 (luitte oikein kaksi-kymmentä) kertaa kiiveten. Puolimaratoni siis, jossa 1000m nousua yhteensä.  En alunperinkään pitänyt treeniä mitenkään mahdottomana, mutta silti yllätyin, kuinka nopeasti ja kivuttomasti se loppujen lopuksi oli ohi. Sen sijaan, että olisin ajatellut että "voi apua, ei tämmöstä pysty tekemään, nyt menee valmentaja vaihtoon", en oikeastaan suhtautunut treeniin mitenkään etukäteen. Lähinnä niin, että mennään kierros kerrallaan sen suurempia analysoimatta, turha käyttää energiaa ylimääräiseen murehtimiseen siitä, että jaksaako nyt tai huvittaako tai että tästä tulee varmaan ihan kamalaa. Jos olisin vaikka kolmannen kiekan kohdalla ajatellut, että apua - 17 kertaa vielä, olisin todennäköisesti hipsinyt Pispalan Pulteriin piiloon.

Jouduin käymään henkistä jumppaa myös viikonlopun 180km pyörälenkillä. Jalat kyllä toimi, mutta pään sisällä kiukkusolut aktivoitui. Oli tylsää ajaa yksin, keli oli tuulinen, nälkäkin alkoi olla ja ylipäätään koko muu maailma oli tekemässä jotain mukavaa, kun mä sutkutin typerällä pyörälläni. Matkaakin oli jäljellä vielä yli 80km. Jossain vaiheessa sisuunnuin ja sain ajatusten kulkua käännettyä. Garmin ottaa automaattisesti kierroksen 5km välein, joten keskityin ajamaan tämän yhden pätkän mahdollisimman hyvällä pyörityksellä. Seuraavalla etapilla ravistelin hartioita rennoksi ja siitä taasen seuraavalla putketin mäkiä vähän reippaammin. Ja näin homma jatkui loppun saakka. Huomattavasti hyödyllisemmin käytetty energiaa näin, kuin tyhjänpäiväiseen murehtemiseen jaksamisesta tai tylsistymisestä.

Melkein kuin Pispalassa.
Ei maratonillakaan toimi se, jos funtsii, että 42km edessä. Yleensä jaan matkan pienempiin osiin, jonka jälkeen vasta mietitään seuraavaa. Ensin puolimaratooniin saakka, joka nyt on ihan normilenkki, sitten 10km kunnolliseen tankkaukseen keskittyen ja sitten päälle kaksi vitosen lenkkiä... Tai jotain tämmöistä. Maalia ja sitä miten hienoa siellä on heittää ketarat ojossa nurmikolle, ei kannata ajatella kovin aikaisessa vaiheessa. Silloin ajatukset on jo liikaa lopussa, kun niiden pitäisi vielä olla itse suorituksessa.

Jos kuntosalilla jos aattelee raskaan sarjan päätteeksi, että teen enää yhden toiston, niin ihan varmasti se jääkin siihen, mutta jos ajattelee, että 4 vielä, niin väittäisin, että silloin tulee tehtyä just ne 4 ja sitten ehkä vielä se yksikin. Ei kannata tehdä mitään etukäteisodotuksia omasta jaksamisesta tai antaa itselleen mitään takaportteja, keskittyy ainoastaan meneillään olevaan kilometriin, toistoon tai portaaseen kerrallaan.

Kotiseutumatkailemassa.
Sen takia en oikein ymmärrä, kun ihmiset sanoo, ettei tullut lähdettyä töiden jälkeen lenkille, kun jäin sohvalle lojumaan ja sitten kärsitään morkkiksesta. Siinä tapauksessahan tuli kaksi tappiota. Ei tullut nautittua sohvalla olosta, kun takaraivossa kummitteli se lenkki ja tietenkin jäi myös päivän kuntoilut tekemättä. Että mitä hyötyä tästä nyt sitten oli? Sillä energialla, mitä tuli käytettyä mutkutteluun ja sitkutteluun ois mennyt jo monta kilometriä. Jos lenkille lähtöä pitää itsestäänselvyytenä, josta ei edes ole mahdollista livetä, onnistuu todennäköisesti saamaan itsenä pihalle tossut jalasssa ja lippis päässä ilman sen kummempaa venkoilua ja vatvomista.


Tahtoo siis sanoa, että kun henkisen palapelin palat on kohdallaan, kroppa todennäköisesti suoriutuu edessä olevasta tehtävästä ihan mallikkaasti. Eikä tästä tarvitse tehdä mitenkään hankalaa, mun mielestä siihen ei tarvita mitään erityisempiä tsemppihokemia tai keski-burmalaisen gurun oppeja. Edelleenkin se eräs tossuvalmistaja sanoo sen parhaiten. Just do it – eli mee vaan ja tee.

Merirosvolaivan kapteenina.

You Might Also Like

0 kommenttia