Yksin vai yhdessä

Varmaankin lähes 90% ajasta tykkään mielummin olla yksikseni kuin kenenkään tai missään seurassa. Tuntuu, että vanhemmiten tuo prosenttiluk...

Varmaankin lähes 90% ajasta tykkään mielummin olla yksikseni kuin kenenkään tai missään seurassa. Tuntuu, että vanhemmiten tuo prosenttiluku on vain noussut ja jurottava mörrimöykky –puoli minussa valtaa entistä enemmän alaa. Aviomies on tässä vähän rajatapaus, sen voi halutessaan zonettaa lähes kokonaan ulkopuolelle ja aika hyvin se on jo koulutettu tunnustelemaan sitä, koska eukolle pitää antaa omaa tilaa.

Meitsi ei oikein sopeudu laumaan.
Toiset saa energiaa muista ihmisistä, mulla mun tankit tyhjenee liiasta sosiaalisesta pörinästä ja yksinolo taas on se, joka lataa akkuja. En missään tapauksessa halua sanoa, että lähtökohtaisesti pitäisin muita ihmisiä jotenkin kauhean rasittavina, enemmän kyse on siitä, että vain harvan ihmisen seurassa osaan ottaa täysin rennosti. Tuntuu, että muiden seurassa tarvitsee aina olla jotenkin niin kauhean skarppina, keksiä jotain fiksun filosofista sanottavaa ja ylipäätään sopeuttaa omaa käyttäytymistään.

Tästä johtuen on kai aika selvää, että treenitkin teen useimmiten mielummin yksin kuin seurassa. Maailmassa on oikeastaan kaksi treeniseuralaista, joiden kanssa pystyn olemaan täysin rennosti. Toinen on tietenkin tuo oma aviomies ja toinen on valmentaja-Kaitsu. Tarkoittaa siis sanoa, että näistä molemmat tietää mun metkuni ja osaa aistia mun mielialani, enkä kummankaan seurassa ota mitään ylimääräisiä suorituspaineita tai koe tarvetta olla ”vieraskorea”. Lisäksi molempien kanssa uskallan tarvittaessa myös sanoa, jos väsyttää ja tarvii himmata, mikä on mulle iso juttu ja silloin pudotan jo melkoisen palan suojakilvestäni.

Lenkkiseuralainen.
Yksin treenatessa voi päättää omat aikataulut, tauot ja reitit. Juttuseuraa en kummemmin kaipaile, kun en noin muutoinkaan ole mikään kova höpöttelijä. Sparraus ja vetoapu on tietenkin yksi syy hakeutua treenikumppanin seuraan, mutta silloin tuota seuralaista kohtaan on vähän niinko tasovaatimuksia. Esimerkiksi pyörätreenissä ajokaverin täytyy olla suurin piirtein samankuntoinen tai mielellään vielä vähän sua kovempi sälli, koska muutoin on mun mielestä vähän mamoilua piiloutua toisen selän taakse istumaan kampi suorana. Aviomies on tässäkin tietenkin poikkeustapaus: se laitetaan vetämään ainakin ne pahimmat vastatuuliosuudet, oli päivän kunto sitten mikä tahansa.


Mutta loppuun on kerrottava, että olen nyt viime aikoina aktivoitunut vähän enemmän tuolla treenikumppani-akselilla ja viime viikolla mulla oli melkein jokaisessa treenissä joku seurana. Ja saatoinpa hyvinkin saada ihan uutta virtaa omaan tekemiseen. Pidemmät pyörälenkitkin näköjään menee nopeammin, kun välillä voi jotain höpöttää. Ja saatiinpa mut jopa houkuteltua kunnon kahvitauolle kesken lenkin  - ilmiö joka on vähintään yhtä yleinen kun hellekesät Suomessa. Ehkä kaikkein parhaimpia ovat olleet isommalla ja pienemmällä porukalla tehdyt uintitreenit. Näin kesäisin uinti tuntuu vauhdillisesti aina tippuvan pieneen suvantoon, kun tyydyn yksikseni lähinnä kevyesti kelailemaan avovedessä. Nyt enimmäkseen kovakuntoisemmassa seurassa tehdyt pulikoinnit on antaneet selvästi boostia myös omiin uintivauhteihin. Vielä kun saataisiin hetkeksi järvivesien lämpötilat hilattua vähän ylemmäs, niin pääsisin edes muutaman treenin vetelemään ilman kumipukua. Sen käytöstä kun on nääs turha haaveilla siinä lokakuun kisassa.
Tyttö- ja poika-Garmin.

You Might Also Like

0 kommenttia