3 x ei näin

Kuluneeseen viikkoon mahtuu monta onnistunutta treeniä ja hyvää fiilistä, eli kokonaisuudessaan ollaan reippaasti plussan puolella, mutta o...

Kuluneeseen viikkoon mahtuu monta onnistunutta treeniä ja hyvää fiilistä, eli kokonaisuudessaan ollaan reippaasti plussan puolella, mutta oli siellä joukossa muutama sanotaanko nyt klassisesti, että ”tyhmästä päästä kärsii koko triathlonisti” –hetkikin.

Myös SUP-laudalla on kikkailtu.
Ensimmäinen. Oon kaupassa. Takana muistaakseni aamupäivällä joku onnistunut, pitkähkö treeni. Semmonen pikkunen mukava kankeus jaloissa. Jäätelöaltaalla bongaan uutuutena vegaanisia Ben & Jerry’s -jätskejä ja hamuan niitä innoissani ostoskoriin. Palautumisevääksi nääs. Kassan kautta autolle ja ostoskassi peräkonttiin. Kontti kiinni ja saman tien se iskee tajuntaan. Autonavain nimittäin on siellä ostoskassissa, koska eräs urheiluvaatevalmistaja tekee itsepintaisesti housuja, joissa ei ole taskuja. Ja auton ovet eivät ole auki. Ja peräkontti on jo paiskattu kiinni. Ja puhelin on myös siellä ostoskassissa, koska niissä saamarin housuissa ei ole taskuja. Teen salamannopeaa päättelytyötä ja totean, että ainut vaihtoehto on jalat ottaa alle ja painua vikkelästi kotiin hakemaan auton vara-avain ja fillaroida takaisin kaupalle. Onneksi kotiin ei lähikaupasta ole kohtuutonta matkaa ja siellä ulko-ovet toimii sentään koodilla. Kaikkein eniten tilanteessa huolestuttaa takakontissa sulava jäätelösaalis. Pistän juoksuksi. Jalassa on halvimmat mahdolliset flipflopsit, joita ei kehtaa edes kengiksi sanoa. Ne ovat käytännössä vain jalan muotoon leikattu pala muovia. Jokainen askel sattuu jalkapohjiin, välillä on pakko ottaa kävelyaskeleita, mutta jäätelönkuvat silmissä pakottaudun taas juoksemaan. Kotona teen salamannopean vaihdon pyörävarusteisiin (kerrankin tästä harrastuksesta on jotain oikeaa hyötyä) ja lähden sotkemaan takaisin autolle. Vara-avaimella ovet auki, pyörä auton kyytiin ja äkkiä kotiin pakastimelle. Suureksi helpotukseksi jäätelöt olivat kärsineet vain minimaalisen sulamisen koko episodin aikana.


Myöhemmin totean lyhyellä matikalla juosseeni n. 5min/km vauhtia - flipflopseilla. Ja ei, en sentään ole niin friikki, että olisin laittanut Garminin päälle, mutta ulkomuistissa on aika hyvin kaikki lähiseutujen maamerkkien väliset etäisyydet. Seuraavat pari päivää jalkaterät sekä sääret ovat kipeät ja selkää särkee. Ei näin.

Teiskolaista idylliä.
Toisessa jutussa ei ole mitään huumoria, mutta tulipahan todettua, että huonolla valmistautumisella saa keskinkertaisen tuloksen. 400km autossa istumista ja vähän alakanttiin syömistä ei tee hyvää seuraavan päivän pitkälle yhdistelmätreenille. Pyöräosuuden aikana iski yllättäen niin kauhea nälkä, että jouduin kiskomaan kaksi suklaapatukkaa peräjälkeen, ei mikään helppo tehtävä n. 40km/h nopeudessa. Lisäksi viimeiset juoksukilometrit mäkisessä maastossa kankealla selällä eivät enää olleet kovin lennokkaita. Osittain tää oli elämää, osittain omaa tyhmyyttä ja huonoa valmistautumista.

Tarinan kolmannessa osassa todetaan, ettei amatöörien kannata alkaa leikkiä pikajuoksijoita. Iltalenkin päälle oli ohjelmassa kovin viattomalta tuntuvat muutamat lyhyehköt spurtit. Mutta kun tähän lisätään avioparin välistä muka leikkimielistä kilpailua, on lopputulema se, että molemmat osapuolet valittelevat loppuillan särkeviä jalkojaan. Ja tämä rouvas-triathlonisti kärsii seuraavat päivät kipeistä nivelistä ja jumisista etureisistä. Oli aika villi tunne, kuinka muutamissa sekunneissa voi saada itsensä maksimihapoille. Kaikki keinot alkoi olla käytössä, kun vauhtia koetti hakea tehokkaammalla ponnistuksella, keskivartalolla, käsillä ja varmaan ylipäätään kaamealla reuhtomisella. En enää niin paljon ihmettele, mikseivät pikamatkojen juoksijat treeneissään tee enempää kovia vetoja.


Että ei näitä tämmöisiä temppuja nyt hetkeen.

Sadetta ja aurinkoa on ollut viikon teema.

You Might Also Like

0 kommenttia